#132: Well, Did You Evah! - Deborah Harry & Iggy Pop (1990)

Broadway-musikaalisäveltäjä Cole Porterin kappaleista koottiin vuonna 1990 ensimmäinen AIDSia vastaan kampanjoivan Red Hot Organizationin hyväntekeväisyyslevy Red Hot + Blue. Albumi sai pop-medioissa valtavasti huomiota ja myi yli miljoona kappaletta.

Kokoelmalevyn paras esitys oli ja on mielestäni Porterin vuonna 1939 Du Barry Was A Lady -musikaaliin säveltämä Well, Did You Evah! Veteraanivokalistit Deborah Harry ja Iggy Pop ovat Chris Steinin äänittämällä ja Steve Lillywhiten tuottamalla raidalla ilmiliekeissä.

New wave -ikoni Harry on tehnyt laulajanuransa ohella paljon näyttelijäntyötä, mutta Popin taitoja on hyödynnetty leffoissa ja televisiossa harmittavan vähän. Alex Coxin ohjaamalla videolla nähdään Popilta todella ilmeikästä esiintymistä.

Molempien vokalistien sooloura oli 90-luvun alussa hyvässä vaiheessa. Pop oli juuri julkaissut USA:ssa parhaiten menestyneen albuminsa Brick By Brick (1990) ja esiintynyt John Moranin oopperassa The Manson Family.

Dueton sisältänyt Harryn uran kattava hittikooste The Complete Picture: The Very Best of Deborah Harry and Blondie (1991) nousi Britannian albumilistan kolmanneksi. Harry keikkaili ympäri maailmaa ja teki yleisöstään banaaneja myös kesän 1991 Ruisrockissa.

Well, Did You Evah! -sävelmän kuuluisin versio on 30- ja 40-lukujen supertähden Bing Crosbyn ja hänen seuraajansa Frank Sinatran esittämä. Esitys löytyy High Society -musikaalista (1956).



PS.

Robbie Williamsin Sinatralle ja Crosbylle uskollisen versioinnin (2001) lisäksi muutkin ovat pyrkineet jaolle. 80-luvun alussa suositun The Nolans -popyhtyeen nuorin jäsen ja tv:n vakiokasvo Coleen Nolan sekä paluun tehnyt entinen teini-idoli Jason Donovan valjastivat kappaleen Iceland -marketketjun mainokseen vuonna 2009.

#133: Idea - The Bee Gees (1968)

Ilta-Sanomat uutisoi eilen Robin Gibbin kuihtuneesta olemuksesta. Lööpit ja kuvat rapistuneista julkkiksista ovat laatulehtien vakiotavaraa, mutta Gibb ei ole ilmeisin valinta, sillä hänellä on oletetulle julkisuusarvolleen perusteluna yli 40 vuotta jatkunut musiikkiura.

Barry, Maurice ja Robin Gibbin The Bee Gees -yhtye muistetaan useimmiten Saturday Night Fever -soundtrackin falsettistemmalaulun kruunaamista discoklassikoista. Harvempi kuitenkaan tietää, että bändillä oli menestyksellinen menneisyys jo 60-luvulla.

Trio aloitti levyttämisen jo teini-ikäisinä Australiassa, minne Gibbin perhe oli muuttanut vuonna 1958 Manchesterista. Menestystä ei kuitenkaan herunut, ja veljekset muuttivat takaisin Britanniaan vuoden 1966 lopussa. Ironista kyllä, heidän viimeinen Australiassa levyttämänsä single Spicks And Specks nousi siellä hitiksi ja valittiin vuoden parhaaksi singleksi.

Poikien isä oli lähettänyt The Bee Geesin demon The Beatles -manageri Brian Epsteinille, joka antoi nauhan edelleen Robert Stigwoodille. Myöhemmin elokuvabisnekseen siirtyneestä Stigwoodista tuli The Bee Geesin pitkäaikainen manageri ja tuottaja, ja helmikuussa 1967 yhtye teki viisivuotisen sopimuksen Polydorin kanssa.

Ensimmäinen Stigwoodin tuottama New York Mining Disaster 1941 -single oli varustettu valkoisella etiketillä, missä luki ainoastaan kappaleen nimi. Radioasemien dj:t luulivat singleä uudeksi The Beatles -julkaisuksi, ja kappale pääsi heti voimasoittoon. Single nousi melkein top teniin sekä Britanniassa että USA:ssa, ja tie taivaisiin oli auki. Kuka tahansa yöradion kuuntelulle altistunut tunnistaa edelleen Massachusettsin (1967) ja I've Gotta Get a Message to Youn (1968) kaltaiset runsaan coveroinnin kohteeksi joutuneet hitit välittömästi.

Standardeiksi muodostuneiden balladien lisäksi The Bee Gees julkaisi 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeilla ja sinkkujen b-puolilla myös paljon sähäkämpää ja kiinnostavampaa psykedeelistä barokkipoppia tai progevaikutteista materiaalia. Hanttikortiksi olen valinnut psykedeelisen videoesityksen bändin kolmannen Polydor-albumin nimikappaleesta Idea.



60-luvun lopussa The Bee Gees oli tosiaan viisihenkinen. Idea-biisillä loistanut australialainen soolokitaristi Vince Melouney vaikutti bändin kolmella ensimmäisellä brittialbumilla, ja perusti sen jälkeen lyhytikäisen Fanny Adams -yhtyeen.

Rumpali Colin Petersen oli soittanut jo Australiassa tehdyillä levytyksillä, ja jatkoi bändin tasavertaisena jäsenenä vielä vuonna 1970 julkaistun Cucumber Castle -albumin äänityksissä. Oman manageritoimiston Brian Epsteinin assistenttina toimineen vaimonsa kanssa perustanut Petersen ajautui ristiriitoihin Stigwoodin kanssa ja sai kenkää yhtyeestä. Hävittyään oikeustaistelunsa The Bee Gees -royalteista Petersen muutti takaisin Australiaan vuonna 1974.

70-luvun alusta lähtien Gibbin veljekset levyttivät USA:ssa ja vuosikymmenen puolivälissä he vaihtoivat tyylinsä menestyksellisesti soul-vaikutteiseen soft rockiin ja discoon, mistä heidät parhaiten tunnetaan. Kaikki The Bee Gees -miesten tuottama materiaali ennen 80-lukua on suositeltavaa, mutta kasari ei enää ollut miesten uralle suotuisa.

Maurice Gibb kuoli yllättäen sydänkohtaukseen vuonna 2003. Ottaen huomioon hänen kaksoisveljensä Robinin nykykunnon, on epätodennäköistä, että duo toteuttaisi aiemmin uumoiltua täysmittaista comebackia. Vuosi sitten Robin vahvisti Daily Mail -lehdelle antamassaan haastattelussa huhun, että Steven Spielberg oli tekemässä elokuvaa veljesten urasta. Marraskuussa 2009 Robin ja Barry esiintyivät brittiläisessä tanssiohjelmassa Strictly Come Dancing.

#134: Burn In Hell - Twisted Sister (1984)

Suosikkiohjaaja Tim Burtonin täyspitkä debyyttielokuva Pee-Wee's Big Adventure (1985) oli lasten tv-shown omituisen nimihahmon Pee-Wee Hermanin ympärille rakennettu surrealistinen ei-naurattava komedia. Kunnon lastenelokuvaan sisältyi myös kaikkien lasten suosikkiyhtyeen Twisted Sisterin cameo-rooli. Bändi esitti pätkän kilteille lapsille suunnatusta superraskaasta kappaleestaan Burn In Hell. Pala helvetissä kakara, pala!

Kitaristi John French Segall alias Johnny Heartbreaker (myöhemmin Jay Jay French) liittyi newjerseyläiseen Silver Star -yhtyeeseen joulukuussa 1972. Glam rockia soittanut Silver Star oli tässä vaiheessa jonkinlainen lähiön junttiversio New York Dollsista. Yhtye muutti nimensä Twisted Sisteriksi helmikuussa 1973.

Satojen (!) klubikeikkojen ja lukuisten miehistönvaihdosten jälkeen Frenchin entinen lukiokaveri Eddie "Fingers" Ojeda liittyi toiseksi kitaristiksi lokakuussa 1975. Kahden tasaveroisen kitaristin komppaus ja keskenään vuorottelevat soolot tuovat mieleen Judas Priest -yhtyeen, ja Priest-kitaristi Glenn Tiptonin tapaan Ojeda pukeutuu punamustiin asuihin.

Helmikuussa 1976 Danny Snider (myöhemmin Dee Snider) liittyi uudeksi laulusolistiksi. Sniderin korkeamman äänen ansiosta bändi kykeni soittamaan raskaampia Led Zeppelin-, Slade- ja Alice Cooper -tyylisiä kappaleita entisten David Bowie-, Rolling Stones- ja New York Dolls -covereiden sijaan. Vähitellen bändi alkoi soittaa pelkästään Sniderin omia biisejä.

Mark Glickman alias Mark "The Animal" Mendoza siirtyi Twisted Sisterin basistiksi The Dictators -bändistä vuonna 1978. Anthony Jude Peron liityttyä rumpaliksi vuoden 1982 alussa bändi muutti Britanniaan, missä se teki sopimuksen ensin Secret-punkmerkin ja tv-esiintymisen jälkeen ison Atlanticin kanssa.

Tässä vaiheessa bändillä oli leikkimielinen kisailu Britannian valloituksesta Hanoi Rocksin kanssa. Snider ilmoitti Suosikki-lehdessä syövänsä Hanoi Rocksin pikkupojat iltapalaksi. Näin ei kuitenkaan missään vaiheessa ehtinyt tapahtua.

Toisin kuin Hanoit, Twisted Sister löi maailmanlaajuisesti läpi. Kolmas albumi Stay Hungry (1984) myi kaksi miljoonaa kappaletta ja bändin groteskit videot pyörivät muutaman vuoden ajan MTV:n vakiomateriaalina. Mainstream-suosio oli kuitenkin katoavaista.

Tipper Goren vetämä rockin vastainen vanhempainkampanja johti oikeudenkäynteihin, missä myös Snider - Mr. Sister - istui vastaamassa julmista tekosistaan. Kielteinen julkisuus ja Be Chrool To Your Scuel -promovideon bannaaminen vaikuttivat haitallisesti Come Out And Play -albumin (1985) menekkiin. Seurannut kiertue oli lähes katastrofi ja Pero lähti bändistä. Yhtye teki vielä yhden popahtavan floppialbumin ja hajosi yli kymmeneksi vuodeksi.

Twisted Sister palasi esiintymisareenalle WTC-uhrien hyväksi tehtyyn hyväntekeväisyyskonserttiin marraskuussa 2001. Positiivinen vastaanotto innosti jatkamaan. Huippuvuosien kokoonpano palasi lavalle vuoden 2003 Sweden Rockissa, ja on siitä lähtien tehnyt keikkoja harvakseltaan. Kunnollista uutta studiomateriaalia bändi ei ole julkaissut, sillä Still Hungry -uusiojulkaisua (2004) ja bändin klassikoiden sovittamista joululevyksi (A Twisted Christmas, 2006) ei lasketa.

Minulla oli ilo todistaa siskosten keikkaa Helsingin jäähallissa marraskuussa 2007. Hämmästyttävintä oli huomata, ettei mikään ollut muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa Mendozan ulkonäköä lukuun ottamatta. Sniderin lauluääni oli vähän parantunut. Saman voi todeta näistä vuosina 1984 ja 2003 tallennetuista live-esityksistä.

#135: Goin' Up In Smoke - Eddie Kendricks (1976)

Tutustuin Goin' Up In Smoke -biisiin chicagolaisen house-trio Ten Cityn vuonna 1994 viimeiselle albumilleen That Was Ten, This Is Now tekemän alkuperäiselle uskollisen version kautta. Nykyään melko tuntemattomalta yhtyeeltä löytyy Youtubesta lähinnä vain crossover-menestys That's The Way Love Is:n (1989) aikaista materiaalia. Korkeasta falsetistaan tunnettu vokalisti Byron Stingily sai soolourallaan isoja klubihittejä 90-luvun lopulla.

Ex- The Temptations -solisti Eddie Kendricksistä tuli yksi soul-laulajasuosikeistani 90-luvun vinyylibuumin myötä. Miehen nimi oli tullut vastaan kirjaston ja Blues Newsin soul-historiikkeja selatessa, ja vaikka etsimiäni The Temptations -klassikoita oli liikkeellä niukasti, omistin yhtäkkiä Kendricksin Motown-soolotuotannon lähes kokonaan.

Käsittelin Kendricksin uraa ja ensimmäistä sooloalbumia All By Myself (1971) elokuisessa Levykeidas-blogissa. Kendricksin lavaesiintymisen voi bongata Hanttikortti #189:n videolta yhdessä The Temptationsin ison reunion-kokoonpanon ja Rick Jamesin kanssa.

Ei-itse-säveltävänä vokalistina Eddie Kendricks oli riippuvainen ulkopuolisen biisimateriaalin tasokkuudesta ja pätevistä tuottajista. Vuosina 1973-1976 mies oli hyvissä käsissä ja soolouransa huipulla. Motownin hovituottaja Frank Wilsonin USA:n pop-listan ykköseksi nousseesta protodiscohitistä Keep On Truckin':sta (1973) alkanut menestysputki USA:n r&b-singlelistalla jatkui vielä philly soul -tuottaja Norman Harrisin työstämän He's A Friend -albumin (1975) singlelohkaisujen ajan.

Marraskuussa 1976 julkaistu toinen Philadelphian Sigma Sound -studioilla äänitetty albumi Goin' Up In Smoke ja samanniminen keihäänkärki-single olivat ilmeisesti liian synkkiä. Kendricksin falsetti oli vielä kuosissa. Myöhemmin tupakka vei äänestä parhaan terän. Keuhkosyöpä riisti Kendricksin hengen 1992, mikä toi biisiin makaaberin lisämausteen.



Kunnianhimoinen yritys siirtää Curtis Mayfield -tyyppinen tiedostavuus tanssilattialle ei nostanut singleä USA:n discolistallakaan 11. sijaa korkeammalle. Albumilta ei lohkaistu enempää singlejä, ja Kendricks siirtyi Arista-yhtiölle.

Goin' Up In Smoken säveltäjä Allan Felder on säveltänyt lukemattomia philly soul -helmiä. Hänen nimensä löytyminen levyetiketistä on laadun tae. Samoin on tuottaja Norman Harrisin nimen tai kitaranmuotoisen The Harris Machine -logon laita. Vaikka Kendricksin kanssa ei enää menestystä irronnut, miehet testasivat tempparitaikaa heti uudestaan The Temptationsin Hear To Tempt You -LP:llä (1977).

Jokeri VI: Midnight City - M83 (2011)

Tutustuin ranskalaisen Anthony Gonzalesin Messier 83 -galaksin mukaan nimettyyn M83-yhtyeeseen Before The Dawn Heals Us -albumin (2005) kautta. Tuplavinyyli löytyi pilkkahintaan Notting Hill Gatella vierekkäin seisovien kuulujen divarien vinyylipuolelta - levyssä on siis Lontoon reissun tuomaa ekstrapatinaakin mukana.

Kolmen vuoden takainen Saturdays = Youth ei säväyttänyt vastaavalla tavalla, ja se jäi ohimeneväksi Spotify-tuttavuudeksi. Pari kuukautta sitten sain kuitenkin juuri ilmestyneen albumin promon, ja innostuin M83:sta uudestaan. Innostuin jopa siinä määrin, että hankin itselleni puuttuvat albumit Digital Shades Vol. 1 -instrumentaalilevyä (2007) lukuunottamatta.

M83:n maailmojasyleilevän mahtipontisessa tuotannossa on riittänyt sulattelemista. Gonzalesin Nicolas Fromageaun kanssa tekemät kaksi ensimmäistä albumia ovat hyvin linjassa myöhempien soololevyjen kanssa. Elokuvallisuus ja puhutut lyriikat ovat edelleen läsnä, ja musiikkityylikin on muuttunut yllättävän vähän kymmenessä vuodessa.

Vuosikymmenen puolivälissä kirskuneiden shoegaze-kitaroiden osuus on vähentynyt ja soundi on muuttunut muodikkaasti "nestemäisemmäksi". Varmaan teknologian kehityksen ansiosta sämplet kuulostavat entistä enemmän normi-instrumenteilta ja toisaalta normi-instrumentit ovat tulleet entistä vahvemmin mukaan (saksofonisoolo mainittu).

Nykyään Los Angelesissa majaileva Gonzales on ihastunut Kaliforniassa sijaitsevan Joshua Tree -kansallispuiston jylhiin maisemiin ja uudella tupla-albumillaan Hurry Up, We're Dreaming! länsirannikon isoon kasarirock-soundiin. Häntä on avustanut muun muassa Beckin kanssa työskennellyt tuottaja Justin Meidal-Johnsen.

Tarkoitukseni oli liittää M83-postaukseen ensi-ihastukseni Teen Angst (2005), mutta EMI oli poistanut biisin videon Youtubesta. Seuraava valintani kohdistui uuteen levyyn, mutta ennen eilistä ei biiseistä ollut saatavana promovideota. Nyt näyttää olevan kaikkialla blogosfäärissä - miksei siis myös hanttikorteissa?

Esimerkiksi Sebastian Tellierille ja Etienne De Crécylle videoita tehneet Fleur & Manu ovat ohjanneet loistavaan Midnight City -kappaleeseen scifi-videon telekineettisiä kykyjä omaavista mutanttilapsista. Yhdessä he pystyvät liikuttelemaan jopa planeettaamme.

Jokeri V: Werewolf (Loose in London) - Meco (1981)

Domenico "Meco" Monardo nousee puskista hanttikortin haltijaksi, kun Meco-kokoelmani pari päivää sitten kasvoi yllättäen peräti kolmella albumilla.

John Williamsin Star Wars Themen discoversiosta (1977) kuulu tuottaja levytti 70- ja 80-lukujen vaihteessa monta hittileffoihin perustunutta discoistettua soundtrack-albumia, mutta John Landisin ohjaaman ihmissusielokuvan tassunjäljissä kulkenut Impressions of An American Werewolf in London -LP oli toisenlainen kokeilu.

Discobuumi oli jo taittunut, ja Elmer Bernsteinin vain seitsemän minuuttia pitkän scoren lisäksi leffassa soivat vanhat kuuaiheiset pop-klassikot Creedence Clearwater Revivalin Bad Moon Rising, The Marcelsin Blue Moon ja Van Morrisonin Moondance. Mecon levy-yhtiö Casablanca ei hankkinut esitysten oikeuksia, vaan laittoi miehen levyttämään albumille erehdyttävästi alkuperäisiä versioita muistuttavat plagiaatit.

Elokuvasta löytyneen musiikin lisäksi biisintekijäpari Denny Randell ja Maury Yeston ovat tehneet albumille neljä originaalia biisiä. Randell oli jo tuolloin veteraani, kuulu sanoittaja Sandy Linzerin kanssa 60-luvulla The Four Seasons -yhtyeelle tehtailemistaan hiteistä. Yeston oli vasta uraansa aloitteleva Broadway-musikaalisäveltäjä.

Originaalikappaleista kaksi on retrohenkistä, edellämainittujen coverkappaleiden seuraan istuvaa biisiä, ja päätösbiisi musikaali-/kabaree-tyylinen Werewolf Serenade. Viidenneksi jokeriksi valitsemani albumin nimiraita Werewolf (Loose in London) on rock-oopperat sekä Queenin ja Jim Steinmanin tuotannot mieleentuova ison orkesterin esittämä mahtipontinen hard rock -biisi. Albumin Monardon kanssa tuottanut Lance Quinn soittaa räjähtävän kitarasoolon.

Leffa teki minuun teininä valtavan vaikutuksen, mutta sinfonista ja teatraalista hanttikortti-biisiä en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Levyn singleksi lohkaistiin lammasmaisesti Blue Moon -cover ja Randellin ja Yeastonin doowop-pastissi You Gotta Hurt Me. Albumi floppasi, ja Meco siirtyi Arista-yhtiölle. Meidän kuuhullujen iloksi liitän loppuun vielä elokuvan pelottavan päätöskohtauksen!

#136: Born With A Tail - Supersuckers (1995)

Supersuckersin kolmannelta albumilta The Sacrilicious Sounds of The Supersuckers lohkaistu single Born With A Tail sai kyytipojakseen komean Rocky Schenckin ohjaaman promovideon. Loppumetreillä keikistelevä punainen piru on itse 70- ja 80-lukujen kalkkunaleffojen kuningatar Linda Blair.

Videolla bassonsoiton mallia näyttävä Edward Carlyle Daly III alias Eddie Spaghetti, kitaristit Dan "Thunder" Bolton sekä Rontrose Heathman, rumpali Dan Seigal alias Dancing Eagle ja laulaja Eric Martin perustivat The Black Supersuckers -bändin Arizonan Tucsonissa vuonna 1988. Lukion jälkeen punaniskapojat muuttivat vaihtoehtorockin mekkaan Seattleen. Kohta Martin läksi, yhtyeen nimi lyhennettiin, ja Spaghetti otti myös vokaalit kontolleen.

Supersuckers julkaisi aluksi tukun singlejä, minkä jälkeen se teki sopimuksen legendaarisen Sub Pop -levy-yhtiön kanssa. Kaksi ensimmäistä Sub Pop -LP:tä ja varhaisemmista singleistä koottu kokoelma sementoivat bändin maineen punkin, hard- ja southern rockin sekä countryn rouheana yhdistäjänä. Bändin vaikutusta punkin ja (skandinaavisen) action rockin myöhempään sointiin ja kuvastoon (= seksi, viina, huumeet, kuolema, saatana ja cowboy-hatut) ei voi liioitella.

Neljännen Sub Pop -albuminsa jälkeen bändi oli valmis lunastamaan "the greatest rock n' roll band in the world" -sloganinsa sisältämän lupauksen. Bändi teki sopimuksen Interscope -yhtiön kanssa. Epäonnisessa korporaatiomullistuksessa Supersuckers kuitenkin tipautettiin pois julkaisukuvioista ja valmis albumi jouduttiin äänittämään uusiksi pikkuyhtiölle.

Vuodesta 2001 lähtien Supersuckers on levyttänyt omalle Mid-Fi -merkilleen ja julkaissut ison osan äänitteistään vain faniklubinsa kautta. Viimeinen havaintoni yhtyeestä on kolmen vuoden takainen seestynyt ja kesyyntynyt Get It Together -albumi. Syyskuun alussa Spaghettin ja Boltonin liidaama tämänhetkinen kokoonpano aloitti massiivisen USA:n kiertueen, mille on buukattu keikkoja lähes joka päivälle aina helmikuun 2012 loppuun asti.

Huumeongelman kanssa kamppaillut Heathman lähti yhtyeestä vuosiksi 1995-1996, eikä näy promovideolla, jossa esiintyy hänen tilalleen pestattu The Didjits -pomo Rick Sims. Oheisella tv-livenäytteellä Heathman on mukana.

#137: It's A Shame - Spinners (1970)

Hyvä soulbiisi voi kertoa sydänsuruista ja samalla parantaa niistä. Spinners-yhtyeen It's A Shame on sellainen biisi.

Vuonna 1954 Detroitin lähellä perustettu lauluyhtye The Domingoes muutti nimensä Spinnersiksi aloittaessaan levytysuransa Harvey Fuquan Tri-Phi-merkillä vuonna 1961. Tuolloin kokoonpanoon kuuluivat perustajajäsenet Billy Henderson, Henry Fambrough, Pervis Jackson sekä myöhemmin mukaan liittyneet Bobbie Smith ja George Dixon. Vuonna 1963 Edgar "Chico" Edwards tuli Dixonin tilalle päävokalistiksi ja Tri-Phi myytiin artisteineen Motownille.

G.C. Cameron korvasi Edwardsin päävokalistina yhtyeen ensimmäisen LP:n jälkeen vuonna 1967. Vuonna 1970 Spinnersin jäsenet työskentelivät Motownin menestysartistien roudareina ja juoksupoikina. Asiaan tuli muutos, kun yhtiön teinitähti Stevie Wonder halusi näyttää kykynsä biisintekijänä.

Wonderin, Lee Garrettin ja Syreeta Wrightin kirjoittama It's A Shame päätti Spinnersin lähes viisi vuotta kestäneen kuivan kauden. Sama tiimi oli kirjoittanut myös vain viikkoa aikaisemmin ilmestyneen Wonderin ykköshitin Signed, Sealed and Delivered.

It's A Shame nousi USA:n R&B-listan neljänneksi ja pop-listan neljänneksitoista. Kappale oli singlelistan kahdennellakymmenennellä sijalla myös yhtyeen ensimmäinen hitti Britanniassa. Siellä yhtyettä kutsuttiin aluksi nimellä Motown Spinners ja sitten Detroit Spinners erotukseksi samannimisestä Liverpoolissa vuonna 1958 perustetusta folk-yhtyeestä.

Toisen albuminsa 2nd Time Around (1970) jälkeen Spinners päätti Aretha Franklinin suosituksesta siirtyä Atlantic-yhtiön leipiin. Kokoonpano nousi mustan musiikin kärkinimeksi tuottajasäveltäjä Thom Bellin mestaroimalla philly soulilla.

G.C. Cameron halusi jäädä Motownille, joten hänen serkkunsa Philippe Wynné liittyi hänen tilalleen päävokalistiksi. Wynné ja falsettiosuudet laulava Fambrough esiintyvät edukseen seuraavassa Soul! -ohjelmaan tehdyssä taltioinnissa vuodelta 1973.



Spinnersin suurimmat menestysvuodet päättyivät Wynnén eroon vuonna 1977. Michael Zager tuotti yhtyeelle vielä pari isoa discohittiä vuonna 1980. P-funk -yhteisöön liittynyt Wynné sai neljä vuotta myöhemmin sydänkohtauksen keikalla ja menehtyi. Spinnersin viimeinen listamerkintä on I'll Be Around -hitin uusintaversio vuodelta 1995 Rappin' 4-Tay -nimisen MC:n kera. Elossaolevat jäsenet Fambrough ja Smith jatkavat edelleen keikkailua uusien naamojen kanssa.

PS.

Spinnersin hanttikorttikappaleen tunnetuin cover lienee Monie Loven rapversio It's A Shame (My Sister) vuodelta 1990. Version ovat tuottaneet The Beat- ja Fine Young Cannibals -yhtyeissä soittaneet kitaristi Andy Cox ja basisti David Steele, jotka myös soittavat biisillä. Levykanteen on merkitty vierailevaksi kitaristiksi Wynnén p-funk -kamu Bootsy Collins.

#138: Something In My House - Dead Or Alive (1986)

Dead Or Aliven Mad, Bad and Dangerous To Know -LP näyttää kansiensa perusteella goottibändin levyltä, mutta sisältää parasta discomusiikkia, mitä klubeilla ennen acid housen läpimurtoa saattoi kuulla. Albumin toinen singlelohkaisu Something In My House oli tammikuussa 1987 viimeinen iso Dead Or Alive -hitti ja lukemattomien etkojen piristysruiske vieruskaverinsa Def Leppardin Hysterian ohella.

Vokalisti Pete Burns perusti Dead Or Alive -yhtyeen vuonna 1980. Aiemmin samana vuonna Nightmares in Wax -nimellä singlen julkaisseen vaihtelevajäsenisen kokoonpanon juuret olivat Liverpoolin 70-luvun lopun vireässä post punk -skenessä. Burnsin ensimmäinen bändi oli vuonna 1978 lyhyen aikaa toiminut The Mystery Girls yhdessä Julian Copen (The Teardrop Explodes) ja Pete Wylien (Wah!) kanssa.

Epic kiinnitti Dead Or Aliven vuonna 1983. Yhtyeessä tuolloin vaikuttanut kitaristi Wayne Hussey erosi discoon matkalla olleesta bändistä juuri ennen debyyttialbumi Sophisticated Boom Boomin (1984) ilmestymistä ja liittyi The Sisters Of Mercyn jäseneksi.

Husseyn lähdön jälkeen jäljelle jäänyt nelikko Burns, basisti Mike Percy, rumpali Steve Coy ja kosketinsoittaja Timothy Lever antautuivat täysin Sylvesterin ja Patrick Cowleyn All I Need -LP:n (1982), New Orderin Blue Mondayn (1983) sekä Divinen The Story So Far -kokoelman (1984) hittibiisien inspiroiman hi-NRG:n pauloihin.

Dead Or Aliven kaksi seuraavaa albumia tuotti 80-luvun lopun menestyksekkäin tuotantotiimi Stock Aitken Waterman. Vaiherikkaan uran musiikkibisneksessä läpikäynyt DJ ja tuottaja Pete Waterman perusti vuonna 1984 PWL-tuotantoyhtiön ja pyysi mukaan tapaamiaan Matt Aitkenia ja Mike Stockia.

Trion ensimmäiset kokeilut hi-NRG:n parissa menestyivät heti. Kesällä 1984 Divine julkaisi ikiklassikoksi muodostuneen You Think You're A Man -pikkuhittinsä ja homoikoni Hazell Dean brittilistan neloseksi kivunneen Whatever I Do (Wherever I Go):n. Dead Or Aliven You Spin Me Round (Like A Record) nousi maaliskuussa 1985 brittilistan ykköseksi ja USA:n listalla yhdenneksitoista. Tie taivaisiin oli auki.

Dead Or Aliven yhteistyö SAW-tiimin kanssa loppui vuonna 1988, kun SAW keskittyi itse luomiensa mainstream-artistien kaitsemiseen. DOA:n menestyskappaleiden biisintekijäpari Lever ja Percy erosi yhtyeestä 1989, minkä jälkeen miehet ovat SAW:n esikuvan mukaan räätälöineet hittejä mm. S Club 7:lle.

Burns ja Coy pitivät Dead Or Aliven lippua korkealla vuoteen 2000 saakka, mistä pitäen Burns on keskittynyt kasvojensa muokkaukseen. Burnsin Celebrity Big Brother -ohjelmassa herättämän huomion ansiosta You Spin Me Round (Like A Record) -singlen uusintajulkaisu kipusi helmikuussa 2006 brittilistan viidenneksi.

Dead Or Alivesta tuli erityisen suosittu Japanissa, ja yhtyeen on väitetty vaikuttaneen paljon sikäläisen visual kei -genren syntymiseen. Tokion ja Osakan keikoista koostettu playback-live on julkaistu VHS:llä vuonna 1988 ja Evolution-DVD:llä 2003.

#139: Good Love Can Never Die - Alvin Stardust (1974)

Shane Fenton & The Fentonesin alkuperäisen Shane Fentonin (Johnny Theakston) yllättäen kuoltua bändin roudari Bernard Jewry pestattiin uudeksi Shane Fentoniksi tv-esiintymistä varten. Samalla viikolla solmittiin levytyssopimus Parlophonen kanssa, mitä seurasi tukku 60-luvun alussa Britannian top 40 -listalle nousseita singlejä. Beat-boomin myötä Jewry kuitenkin katosi parrasvaloista lähes kymmeneksi vuodeksi.

Vuonna 1973 uunituoreen Magnet-levymerkin tuottajasäveltäjä Peter Shelley tarvitsi laulajan ensimmäiselle julkaisulleen My Coo Ca Choo. Zappo-nimellä glam rock -markkinoita itsekin testannut Kimin isä Marty Wilde kieltäytyi tällä kertaa kunniasta.

Shane Fenton Rock'n'Roll Trio -nimellä jälleen vuodesta 1970 keikkailleesta ja vuonna 1972 Jo Jo Ellis -nimellä levyttäneestäkin Jewrystä leivottiin nyt vaarallisen näköinen glam rock -supertähti, Gene Vincentin ja Marc Bolanin karismaattinen risteytymä Alvin Stardust.

Stardustin levyillä soitti brittiläisen sessiomuusikoiden kerma kitaristi Big Jim Sullivanista The Shadows -rumpali Brian Bennettiin. Varsinainen menestysvuosi oli 1974, jolloin Jealous Mind nousi brittilistan ykköseksi.

Viimeinen Peter Shelleyn vuoden 1974 lopussa tuottama Stardust-single Good Love Can Never Die jäi helmikuussa 1975 nippa nappa Britannian top 10:n ulkopuolelle. Se oli ensimmäinen omalla mankalla radiosta äänittämäni Stardust-biisi, ja Suomen singlelistan kahdeksannella sijalla meillä korkeimmalle kivunnut Stardust-single. Supersonic-ohjelmasta napatulla videoesityksellä nähdään Alvinin taitavan mikkitelineen käsittelyn lisäksi myös taustabändi Alvin's Heartbeats.

Kuuden vuoden tauon jälkeen Alvin Stardust palasi brittilistakärkeen 80-luvun alussa vaarattomana koko perheen Shakin' Stevens -ja Cliff Richard -henkisenä rock'n'roll -viihdyttäjänä. 2000-luvulla Jewry on keikkaillut myös Shane Fenton -nimellä.

Shane Fenton & The Fentonesin Somebody Else on peräisin Don Sharpin ohjaamasta, vuonna 1963 ensi-iltansa saaneesta musiikkielokuvasta It's All Happening (USA:ssa nimellä The Dream Maker, Suomessa Svengi-jengi). Fenton vieraili lisäksi elokuvassa Play It Cool (1962), ja julkaisi kaksi flopannutta soolosingleä.

#140: Mindless Boogie - Hot Chocolate (1979)

Kevyttä, pehmeää, svengaavaa ja tyylikästä disco-boogieta 70-luvulla ja 80-luvun alussa tehtaillut brittiläinen Hot Chocolate muistetaan parhaiten lukemattomiin elokuviin ja mainoksiin päätyneestä hitistään You Sexy Thing (1975). Uudestaan myös 80- ja 90-luvuilla listakärkeen noussut kappale on nostanut listoille lukuisia yhtyeen greatest hits- ja best of -kokoelmia, joista kaikille ei suinkaan sisälly hanttikortiksi valitsemani Mindless Boogie.

Hot Chocolate ei tosiaankaan ollut mikään yhden hitin ihme. Nopean laskutoimituksen jälkeen yhtyeeltä löytyi Britanniassa uusintajulkaisut poissulkien kaksikymmentäviisi top 40 -singlehittiä. Mindless Boogie -single nousi vain 46. listasijalle, joten sitä ei löydy uudemmilta kokoelmalevyiltä. Biisi sisältyy alla olevalla Youtube-pätkällä näkyvän Going Through the Motions -LP:n (1979) lisäksi kyllä 70-luvun hitit koostaneelle 20 Hottest Hits -LP:lle (1979).

Trinidadilaissyntyisen basisti Tony Wilsonin ja jamaikalaissyntyisen laulaja Errol Brownin perustama The Hot Chocolate Band aloitti uransa demoamalla reggae-coverin Plastic Ono Bandin Give Peace A Chance -kappaleesta. John Lennon piti versiosta ja kiinnitti yhtyeen Apple-merkille.

Applen tarina oli kuitenkin jo ehtoopuolella ja vuonna 1970 nimensä lyhentänyt bändi siirtyi mm. Herman's Hermitsin ja Lulun tuottaja Mickie Mostin uudelle RAK-levymerkille. Seuranneiden viidentoista vuoden ajan yhtye sai joka vuosi ainakin yhden listamerkinnän Britanniassa.

Hot Chocolaten ensimmäinen varsinainen discohitti oli Disco Queen (1974), ja seuraavan kymmenen vuoden aikana bändin musiikki kiinnittyi ikiajoiksi brittiläisten klubikävijöiden selkäytimeen. Samettiääninen Errol Brown lähti soolouralle vuonna 1985. CCS-orkesterin John Cameronin sovittaman Mindless Boogien kupliva synatausta kiehtoi minua jo peruskoulussa. Kiehtoo edelleen. Mieletön boogie!