#175: Teenage Tiger - The Micragirls (2004)

Kauhajokisen Trash Can Recordsin ja yhtyeen oman Weera Records -levymerkin yhteisesti huhtikuussa 2004 julkaiseman Primitive Homeorgan Blast -EP:n raivokas avausraita Teenage Tiger oli kuopiolaislähtöisen The Micragirlsin ensimmäinen musiikkivideo. Sen on toteuttanut saksalainen kuvataiteilija ja animaattori Christine Gensheimer.

Bändin treenikämpillä jouluna 2003 äänitetty kolmas seiskatuumainen oli samalla ensimmäinen triomuotoinen julkaisu, sillä basisti Elina Hakkarainen oli eronnut yhtyeestä edellisen EP:n julkaisun aikoihin. Bändi jatkoi kolmihenkisenä, koska uuden basistin löytäminen olisi ollut hyvin vaikeaa. Trio esiintyi vuonna 2004 35 kertaa, mistä kaksikymmentä keikkaa ulkomailla Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä. Risto-yhtyeen basisti Minna Kortepuro on vieraillut myöhemmin muutamilla bändin keikoilla.

Legendan mukaan The Micragirls perustettiin Provinssirockissa 2001, missä kuopiolaiset Hakkarainen, laulajakitaristi Mari Halonen sekä sisarukset urkuri Katariina "Kata" ja rumpali Kristiina "Risu" Haapalainen kuuntelivat garagerock-kasetteja Nissan Micran soittimesta. Alunperin Siilinjärveltä kotoisin ollut kaveribändi Aavikko omisti yhden esittämistään biiseistä "micratytöille".

Vaikka yhdelläkään jäsenistä ei ollut aiempaa kokemusta soittamastaan instrumentista, ensimmäiselle keikalle mentiin jo syyskesällä 2001. Aiempi kokemus keikkojen järjestämisestä ja keikoilla saadut kontaktit marginaalimusiikkipiireihin avasivat ovia nopeasti.

Jo nelihenkinen kokoonpano veti täyteenpakattuja klubeja heti 2000-luvun alussa, mutta karttunut rutiini ja soittotaito eivät suinkaan ole hillinneet yhtyeen myöhempää kiihkeyttä. Bändin lähin musiikillinen verrokki oli Quentin Tarantinon Kill Bill -leffassa (2003) esiintynyt The 5.6.7.8's, vaikka ihan alussa vertailuja tehtiin varsinkin Thee Ultra Bimboosiin.

Bändin 60-lukulaiseen imagoon kuuluvat Risun suunnittelemat keikka-asut. Levyjen ja oheistuotteiden grafiikan suunnittelee Sami "Wundergrafiks" Vähä-Aho. Suunnittelubisnes on pikku hiljaa vallannut alaa musiikilta. Pariskunta on pyörittänyt muutaman vuoden ajan Turussa Polkka Jam -nimistä designputiikkia. Kuopiossa on ollut nykyään Katan pyörittämä Daiga Daiga Duu -puoti jo pitempään.

Hurjuudessaan ylittämätön Teenage Tiger -kappale tavoitti mikroyleisöä laajemman kuuntelijajoukon sisältyessään tammikuussa 2007 ilmestyneelle tuplacd:lle "Feeling Dizzy, Honey?!" Levystä julkaistiin yhden cd:n versio Japanissa loppuvuodesta 2007 ja 12" albumiversio alkuvuonna 2008. 22-Pistepirkkojen Bon Voyage -merkille kiinnitettyjen The Micragirlsien toistaiseksi uusimmat levytykset on julkaistu syksyllä 2009.

#176: Lo-Fiction - Jori Hulkkonen featuring Jerry Valuri (2005)

Konemusiikin elävä legenda, suuren yleisön keskuudessa vielä verrattain tuntematon Jori Hulkkonen on nyt asunut kotikaupungissani noin kymmenen vuoden ajan. Hulkkonen on julkaissut musiikkia 90-luvun puolivälistä lähtien liki lukemattomien aliaksien alla, mutta suurin osa miehen omaa nimeä kantavista house- ja techno-levyistä julkaistiin vuoteen 2008 asti ranskalaisella F Communications -merkillä.

Toiseksi viimeisellä F Communications -pitkäsoitollaan Dualizm Hulkkonen kokeili erilaisia popahtaviakin tyylejä vierailevien vokalistien kanssa. John Foxxin ja vanhan yhteistyökumppani Tigan kaltaisten isojen nimien ohessa albumin yksi raita, Lo-Fiction, äänitettiin tuntemattoman vokalistin, Jerry Valurin, kanssa.

Valuri oli fiitannut kolmella biisillä jo Hulkkosen vuonna 2002 julkaistulla Different-albumilla. Edelleenkään Valurin henkilöön ei kiinnitetty huomiota, sillä Kalle Kotilan ja Tomi Malakiaksen ohjaamalla Lo-Fictionin humoristisella / traagisella animaatiovideolla laulaa Hulkkosen jussipaitainen kapteeni Kirk -hahmo. Ihmisen ja koneen rakkaustarina päättyy siinä onnettomasti.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Processory-duon erinomaisella debyyttialbumilla Hulkkonen pääsi toteuttamaan pop-bändiambitioitaan. Valuri vastasi teksteistä ja "prosessoiduista" vokaaleista; Hulkkonen kaikesta muusta. Julkisuutta karttavan Valurin henkilöllisyys pysyi mysteerinä, ja albumi unohdettiin odottamaan kaltaisteni jälkikirjoittajien rehabilitointia.

Processoryn juuri ilmestyneellä eeppisellä kakkoslevyllä Change is Gradual Valurin prosessoidut vokaalit ovat ennallaan, mutta myös Hulkkosen synataustat virtaavat esikoista nestemäisemmin. Amerikkalainen Sugarcane Recordings -levymerkki on työstänyt tunnelmallisesta Nightfall-kappaleesta youtube-videon, mikä hyödyntää ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin Alphaville-leffan (1965) naistähden Anna Karinan kuvankaunista hahmoa.



PS.

Change is Gradual -albumin jatkoksi julkaistaan tukku remiksejä. Aeroplane-nimellä operoiva belgialainen Vito De Luca on remiksannut Nightfallista vauhdikkaan discoversion, minkä youtube-video nojaa loogisesti Godardin ja Karinan yhteistyöhön - tällä kertaa elokuvassa Vivre Sa Vie (1962). Rumpukone Roland TR-808:n 31-vuotisen taipaleen kunniaksi Hanttikorttien kesäkuun kävijämäärä ylitti eilen 808:n rajapyykin. Kiitos siitä lukijat.

#177: I Love America - Patrick Juvet (1978)

Ranskalainen tuottaja Jacques Morali on apurinsa Henri Belolon kanssa gay-discon legendaarisimpia nimiä. The Ritchie Family -trion ja suurimman menestysartikkelin Village Peoplen ohessa Morali tarttui chanson-iskelmälaulajasta glam pop -artistiksi muuntautuneeseen Patrick Juvetiin ja teki kansallisesta kuuluisuudesta pariksi vuodeksi kansainvälisesti tunnetun supertähden.

Moralin, Juvetin ja Village People -laulaja Victor Willisin yhteistyön ensimmäinen hedelmä I Love America on juustoisen eurodiscon ultimaattinen huipentuma. Sen ylistys luvatulle maalle ja sen musiikille vaikuttaa aluksi niin kirkasotsaisen kritiikittömältä, että on pakko oksentaa.

Lähemmin tarkasteltuna kyse on tietenkin nerokkaasta ironiasta ja amerikkalaisuuden perusrakenteita nakertavasta myyräntyöstä. Juvetin Amerikka on valtava disco, missä kaikkialla soi loistava musiikki: mustien funk, puertoricolaisten salsa, punaniskojen country & western ja rock'n' roll. 'Iloinen' ja rento tunnelma vallitsee rannikolta rannikolle.

Sveitsiläissyntyinen Patrick Juvet teki kaksi vuotta mallintöitä Düsseldorfissa, ennen kuin muutti Pariisiin luomaan musiikkiuraa vuonna 1970. Pitkähiuksinen ja korkeaposkipäinen Juvet onnistui nopeasti kaikessa mihin ryhtyi, ja popstarojen elämäntapa oli tuttua Juvetille jo 70-luvun puolivälissä, milloin hän kruisaili limusiineilla ja poltteli rahaa sekä päihteitä yöklubeilla ystävänsä Jean-Michel Jarren kanssa.

Patrick Juvetin The Bee Gees -falsetti ja hauras imago oli kaukana Village Peoplen Tom of Finland -machotyypeistä. Nuorena ja naivina en ymmärtänytkään, miksi Rob Halford ja Freddie Mercury halusivat pukeutua Village People-formuihin, mutta Juvetin tarttuva discomeininki tarttui kuin takiainen.

Single nousi USA:n klubilistan viidenneksi ja Britannian singlelistan 12:ksi. Suomessa Juvetin ainoa listamerkintä on Got A Feeling -albumin nimikappaleella. Valintatalon Levypaikkoihin dumpatut edulliset Casablanca-levymerkin jenkkipainokset selittänevät asian. Kappaleen herkullisia instrumentaaliosuuksia sisältävä neljätoistaminuuttinen versio täyttää Got A Feeling -albumin b-puoliskon.



Discon mainstream-suosion hiivuttua 80-luvun alussa Juvet levytti ensin soft rock -tyylisen albumin Still Alive, ja palasi tämän jälkeen vanhaan chanson-tyyliinsä aiempaa kehnommalla menestyksellä. Full Intention -niminen trancepumppu teki biisistä geneerisen versionsa vuonna 1996, ja lopulta 70-lukulainen nostalgia nosti Juvetin uudestaan esille.

#178: I Can't Stop The Rain - David Ruffin (1977)

Hanttikortti #189:ssä esiintyneen The Temptations -yhtyeen ex-vokalisti David Ruffinin I Can't Stop The Rain oli mukana Music For Pleasure - yhtiön Britanniassa 70-luvun lopussa julkaisemalla halpiskokoelmalla Motown Disco Magic - Too Hot Ta Trot. Ostin albumin neljällä markalla Yliopistonkadulle juuri avatusta Valintatalon Levypaikasta, ja kokonaan uusi musiikillinen maailma raotti minulle verhojaan.

Charles H. Kippsin säveltämä ja Van McCoyn tuottama I Can't Stop The Rain oli tietenkin räätälöity Walk Away From love -R&B-ykköshitin (1975) seuraajaksi. Myös sade kappaleen aiheena oli tarkkaan laskelmoitu - Ruffinin viimeinen iso The Temptations -hitti oli ollut I Wish It Would Rain (1967). Minulle David Ruffinin kappaleen huippukohdassa kaikuva hurmioitunut falsetti oli kuitenkin jotain ennenkuulematonta, ja se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni edelleen.

Missisippistä kotoisin ollut Ruffin muutti Detroitiin 50-luvun lopussa, ja levytti ensimmäisen singlensä Little David Bush -nimellä 17-vuotiaana. Vuoden 1964 alussa Ruffin liittyi The Temptationsin taustalaulajaksi. Tuottaja Smokey Robinson havaitsi miehen potentiaalin, ja joulukuussa ilmestyneellä yhtyeen ensimmäisellä ykköshitillä My Girl Ruffin lauloi ensimmäistä kertaa päävokaaliosuuden.

Seuraavien neljän vuoden aikana Ruffin lauloi suurimman osan The Temptationsin päävokaaleista. Menestys nousi Ruffinin hattuun, ja mies halusi Smokey Robinsonin ja Diana Rossin tapaan nimensä parrasvaloihin. David Ruffin & The Temptations ei kuitenkaan toteutunut. Yhtyeen uusi tuottaja Norman Whitfield halusi solistin egon sijaan kehittää yhtyettä omana musiikillisena instrumenttinaan, ja Ruffinin kokaiiniongelma alkoi haitata esiintymisiä. Ruffin korvattiin Dennis Edwardsilla.

Miehen sooloura alkoi lupaavasti USA:n pop-listan yhdeksänneksi yltäneellä My Whole World Ended -kappaleella (1969), mikä alunperin oli tarkoitettu julkaistavaksi The Temptationsin nimellä. Samana vuonna julkaistiin peräti kaksi sooloalbumia ja seuraavana vuonna pitkäsoitto yhdessä isoveli Jimmy Ruffinin kanssa. Välit levy-yhtiön kanssa olivat kuitenkin viilentyneet, ja seuraavien levytysten julkaisu jäädytettiin (postuumi David-albumi julkaistiin vasta 2004).

Kun Ruffinin seuraava Motown-albumi David Ruffin ilmestyi 1973, supertähteys oli jo takanapäin. Whitfieldin miehelle seuraavana vuonna tuottaman albumin jälkeen Ruffin siirrettiin juuri discoartistina maineeseen nousseen soulveteraani Van McCoyn hoiviin. McCoy tuotti New Yorkin Media Sound Studiolla Ruffinille kolme philly soul -vaikutteista albumia. Ilmeisesti vain Euroopassa singlenä julkaistu I Can't Stop The Rain löytyy noista viimeiseltä, In My Stride -levyltä. Taustalla laulaa McCoyn suojattiyhtye Faith, Hope & Charity -yhtyeen päävokalisti Diane Destry.

In My Stride-levyn jälkeen Ruffin siirtyi levyttämään Atlantic-yhtiölle. McCoy kuoli sydänkohtaukseen 1979. Hänen sidekickinään toiminut Kipps ryhtyi tv-käsikirjoittajaksi ja myöhemmin kirjailijaksi. Ruffin menehtyi kokaiinimyrkytykseen 50-vuotiaana philadelphialaisessa crack-talossa kesäkuussa 1991, juuri Eddie Kendricksin ja Edwardsin kanssa tehdyn menestyksekkään Britannian kiertueen jälkeen. Taskussa kuumottaneet 40 000 dollarin kiertuepalkkiot olivat mystisesti kadonneet.

#179: Who Invited You - The Donnas (2002)

The Donnas-yhtyeen Atlantic-merkillä julkaistulta läpimurtoalbumilta (tai albumilta, mistä PITI tulla bändin läpimurto) Spend The Night (2002) irroitettiin vuoden 2003 puolella toiseksi singleksi Who Invited You. Koska biisin oikeudet omistava Warner Music Group on kieltänyt upottamisen, katso virallinen promovideo tästä.

Kalifornian Palo Altosta kotoisin olleet kahdeksasluokkalaiset laulaja Brett Anderson (sic), kitaristi Allison Robertson, basisti Maya Ford ja runpali Torry Castellano perustivat Ragady Anne -nimisen bändin koulun bileitä varten toukokuussa 1993. Pian The Electrocutesiksi nimensä vaihtanut bändi soitti alkuaikoinaan hair metallia ja hard rockia, lähes samaa mitä nykyäänkin.

The Donnas-nimi adoptoitiin vuonna 1995 Ramones-tyyppistä kahden soinnun punkrockia varten. Jotta bändejä ei sekoitettaisi keskenään, The Donnasissa nuoret naiset nimesivät itsensä sukunimiensä alkukirjainten mukaan Donna A.:ksi, Donna R.:ksi, Donna F.:ksi ja Donna C.:ksi.

Vähitellen sivuprojektista tuli pääbändi. Vuosituhannen alkuun mennessä Kissin ja AC/DC:n hard rock -sävyt olivat sivuuttaneet punk- ja Ramones-vaikutteet The Donnasin musiikissa. Raskaammasta soundista vastasi äänittäjä ja tuottaja Robert Shimp, jonka kanssa bändi oli tehnyt yhteistyötä Detroit Rock City -elokuvan soundtrackistä (1999) lähtien.

Räyhäkkäälle Who Invited You -singlelle ei herunut USA:n singlemyyntilistalla 65. sijaa korkeampaa listasijoitusta. Brittilistallakin se ylsi vain 61.:ksi. Levy-yhtiö sai biisin ujutetuksi useammankin konsolipelin soundtrackille ja elokuvaan What a Girl Wants (2003). Kappaleen taustaköörejä laulaa kansitietojen mukaan The Hellacopters-yhtye. The Donnas nousi meilläkin parrasvaloihin skandinaavisen toimintarockin viisitoistaminuuttisen ajaksi.

Seuraavalla pitkäsoitolla Gold Medal (2004) The Donnasin linjaa pehmennettiin The Banglesin suuntaan. Pari vuotta myöhemmin välit Atlanticiin katkesivat, ja yhtye jatkoi hard rock -linjaansa omakustanteisesti. Vuosi sitten Torry Castellano ilmoitti jättävänsä yhtyeen olkapäävaivojensa takia. Tämä on sääli, sillä allaolevasta live-esityksestäkin näkee, miten tärkeä rooli kaikkensa likoon pistäneellä rumpalilla oli bändissä. The Donnas valmistelee kahdeksatta studioalbumiaan ilmestyväksi tämän vuoden lopulla.

#180: I'm Mandy, Fly Me - 10cc (1976)

Rikollisen aliarvostetun manchesterilaisen 10cc-yhtyeen How Dare You! oli ensimmäisiä ostamiani oikeita LP-levyjä. Käytetty levy maksoi Kanella 10 markkaa. Kaverin isoveli omisti 10cc:n levyjä, Suosikissa bändiä oli kehuttu älykkääksi purkkabändiksi (pidin glamista ja purkasta), ja Hipgnosis-tiimin toteuttama kansi näytti kiehtovalta. Myin Roxy Musicin ja Pink Floydin väliselle harmaalle alueelle sijoittuneen albumin joskus mielenhäiriössä poiskin, mutta hankin takaisin joku vuosi sitten.

Levyn toinen singlelohkaisu, brittilistan kuudenneksi noussut I'm Mandy, Fly Me on tarina miehestä, jonka lentoemäntä pelastaa onnettomuuden jälkeen. Kappaleen laulaja Eric Stewart sai idean sanoitukseen nähdessään lentoyhtiön mainosjulistetta haaveillen katsovan ryysyläisen. Julisteessa lentoemäntä "Cindy" houkutteli matkustajia koneeseen.

Manchesterilaiselle bändille paremmin sopivasta "Mandysta" tehtiin biisin kertojan haaveiden kohde, ja Stewartin biisintekijäpari Graham Gouldman sävelsi biisin rungon. Kolmanneksi tekijäksi kreditoitu rumpali Kevin Godley sovitti biisin rytmiset väliosat ja kun kappaleeseen vielä lisättiin pari jumalaista melodista kitarasooloa, se oli enää loppusilausta vailla.

Viimeinen niitti oli Sheet Music -LP:llä (1974) olleesta Godleyn ja Lol Cremen lentokoneeseen piilotetusta pommista kertovasta Clockwork Creep -biisistä napattu pätkä "oh, no you'll never get me up in one of these again, cos what goes up, must come down", mikä kuuluu jostain kaukaa unen takaa, ehkä radiosta. Sitten iskevät meren laineet.

How Dare You!:n jälkeen alkuperäinen yhtye hajosi kahtia. Gouldman ja Stewart tahkoivat vielä muutaman vuoden isoja hittejä 10cc-nimellä. Godley ja Creme levyttivät duona piirun verran kokeellisempaa musiikkia, ja tulivat 80-luvulla tunnetuksi arvostettuna musiikkivideo-ohjaajaparina. Nykyään 10cc jatkaa Gouldmanin sooloprojektina.

I'm Mandy, Fly Me -kappaleesta on alla varhainen promovideo, jossa kaikki alkuperäiskokoonpanon jäsenet vielä yhdessä laulavat taivaallisia harmonioitaan. Olkaa hyvät!

#181: Slave To The Rhythm - Grace Jones (1985)

Hypnoottinen Slave To The Rhythm esittelee ZTT (Zang Tuum Tumb) -yhtiön 80-lukulaisen soundin tyylikkäimmillään. Tuottaja Trevor Hornin kruununjalokiveksi hiotusta kappaleesta suunniteltiin aluksi singleä Frankie Goes To Hollywood -yhtyeelle, mutta biisi päätyikin Island-yhtiöpomo Chris Blackwellin ehdotuksesta levymerkin disco- / new wave -laulajatar Grace Jonesille.

Bruce Woolleyn, Simon Darlowin, Stephen Lipsonin ja Hornin säveltämästä korvamadosta työstettiin Jonesin samannimiselle albumille kahdeksan erilaista versiota, joista singleksi irroitettu kuuluisin versio kulkee albumilla hämäävästi nimellä Ladies And Gentlemen: Miss Grace Jones. Tästä syystä oikeudet nykyään omistava Universal-yhtiökin meni vipuun julkaistessaan hittikokoelmallaan The Ultimate Collection (2006) eri version kappaleesta.

Single nousi USA:ssa klubilistan ykköseksi ja brittilistan sijalle 12. Mannereuroopassa kappale menestyi vielä paremmin, ja Jonesin rakastajan ja imagokonsultin Jean-Paul Gouden ohjaama ällistyttävä promovideo sai runsaasti näkyvyyttä kaapelikanavilla.

Goude muokkasi ja hyödynsi Jonesin kulmikasta hahmoa promokuvissa ja promovideoilla, mutta myös työssään mainossuunnittelijana, kuten videon sisältämät pätkät vuoden 1986 Citroën-mainossarjasta osoittavat. Alkusanat lausuu brittinäyttelijä Ian McShane (myöhemmin tuttu mm. tv-sarjoista Deadwood ja Kings sekä uusimmasta Pirates Of The Caribbean: On Stranger Tides -leffasta).

Live-esitys on peräisin Trevor Hornin 25-vuotisen uran kunniaksi vuonna 2004 Lontoon Wembley Arenalla järjestetystä hyväntekeväisyyskonsertista. Tuolloin vasta 56-vuotias Grace Jones oli kovassa vedossa, mistä edelleen todistaa myös kolmen vuoden takainen comeback-albumi Hurricane. Jones syö Rihannat ja Lady Gagat iltapalaksi.

#182: Charro! - Elvis Presley (1969)

Viimekertaisessa hanttikortissa #183 neljäksi bimboksi kloonattu Elvis Presley tekee paluun alkuperäisenä hunksina. Billy Strangen ja Scott "Mac" Davisin säveltämä mahtipontinen iskelmä Charro! on ehdottomasti Elviksen elokuvasävelmien parhaasta päästä, ellei jopa kaikkein paras. Biisi on kuitenkin melko huonosti tunnettu. Alunperin se julkaistiin vain singlenä Strangen ja Davisin myös kynäilemän Memories-biisin kera.

Billy Strange vastasi Nancy Sinatran kultakauden sovituksista ja soitti kitaraa muun muassa sellaisilla legendaarisilla levyillä kuin Loven Forever Changes ja The Beach Boysin Pet Sounds. Mac Davis soitti Sinatran bändissä ja teki 70-luvun alusta lähtien uraa country-artistina. Yhdessä Strange ja Davis tunnetaan ehkä parhaiten heidän Elvikselle Charro!:n jälkeen tekemästään menestyskappaleesta In The Ghetto (1969).

Sergio Leonen ohjaama trilogia A Fistful of Dollars (1964), For a Few Dollars More (1965) ja The Good, the Bad and the Ugly (1966) oli valtava kansainvälinen menestys. Se synnytti kokonaisen italowestern-elokuvagenren, mutta inspiroi myös amerikkalaisia elokuvantekijöitä yrityksiin pääosin television puolelle siirtyneen westernin parissa.

Charro!:n ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Charles Marquis Warren oli tehnyt lännenelokuvia jo 40-luvun lopulta lähtien, mutta television suositut lännensarjat Gunsmoke ja Rawhide olivat hänen pääluomuksiaan. Rawhide-sarjassa näytellyt, Leonen trilogiassa kuuluisuuteen noussut ja Ted Postin amerikkalaisessa Hang 'Em High -menestyslänkkärissä (1968) näytellyt Clint Eastwood kuitenkin hylkäsi Charro!:n pääosan.

Leffakautensa loppumetreillä sinnitellyt rock 'n' rollin kuningas toivoi Jess Waden roolista näyttelijänuransa pelastusta. Rahansa likoon pannut Warren toivoi kuuluisan pääosanesittäjän vetävän teattereihin valtavia katsojamääriä, ja poisti varmuuden vuoksi lopullisesta versiosta kaikki alkuperäisen käsikirjoituksen alastomuutta ja väkivaltaa sisältäneet kohtaukset. Elvis kertoi pettyneensä elokuvaan jo kuvauksissa, eikä leffa sitten menestynytkään. Fanitkin pettyivät, kun parrakas Presley ei laulanut filmissä nuottiakaan.

Warrenin elokuvaura loppui tähän, mutta Elvis näytteli vielä kahdessa vuonna 1969 ensi-iltaan tulleessa leffassa. Miehen musiikillinen ura oli jo saanut käänteentekevän piristysruiskeen NBC-TV Specialissa (myöhemmin tunnettu nimellä '68 Comeback Special) joulukuussa 1968. Strangen ja Davisin Elvikselle tekemän A Little Less Conversationin (1968) JXL-remiksaus nousi kesällä 2002 listakärkeen parissakymmenessä maassa.

#183: Fool - Thee Ultra Bimboos (2000)

Kesällä 1994 perustetun helsinkiläisen Thee Ultra Bimboosin aktiiviura kesti kymmenisen vuotta. Alussa 80-luvulla vaikuttaneeseen legendaariseen Pim-yhtyeeseen verratuista bimboista tuli sittemmin se verrokki, mihin kaikkia rock'n'rollia soittavia naiskokoonpanoja The Micragirlsistä Barbe-Q-Barbiesiin on alussa verrattu.

Bändin taustalta löytyi vanhan ajan svengali, El Bimbo, joka kokosi bändin tyypit yhteen, ohjasi jäsenten soitonopetuksessa ja tuotti suurimman osan bändin levyistä. El Bimbo -pseudonyymin taakse kätkeytyi psykedeelisen garagerock -bändi Jack Meatbeat & The Underground Society -yhtyeen kitaristi Ski Williamson, suomalaisittain Jukka Suksi.

Aluksi Maria Hakkaraisen, Susanna "Suffeli" Rapinojan, Salla Mattilan ja Milla Palovaaran yhtye treenasi neljästä viiteen kertaan viikossa vanhassa margariinitehtaassa, missä muuten kuvattiin myös video Hanttikorttiin #186. Seuraavana vuonna Thee Ultra Bimboos aloitti keikkailun ja julkaisi siihenastisesta materiaalistaan Trashcan-merkillä seiskatuumaisen EP-levyn Absolutely Fabulous, mikä säilyi primitiivisen garagerockin saralla bändin parhaana julkaisuna.

Hyvännäköisten naisten muodostama yhtye loksautti Euroopan ympäri ulottuneilla kiertueillaan rokujen leuat lattiaan. Meillä bändille tarjottiin varteenotettavaa levytyssopimusta, mikä olisi kuitenkin merkinnyt perustavanlaatuisia tyylillisiä kompromisseja. Sellaisten sijaan yhtye julkaisi albumin, kokoelmalevyn ja livekasetin saksalaisella Twang!-merkillä, ja antoi tinkimättömän tyylinsä kehittyä luonnollisesti.

Kolmannen Four Fans Can't Be Wrong -LP:n single- ja videolohkaisu Fool on vanhakantaisen iskelmällisesti toteutettu kaunis tyttöpop-kappale. Soitosta paistavat läpi yhtyeen jäsenten lapsuudessaan imemät Hurriganes- ja Sleepy Sleepers -vaikutteet. Stupido Twinsin ovelat levymogulit panostivat singlevalinnassaan radiosoittokelpoisuuteen, ja oikeudenmukaisessa maailmassa kappale olisi ollut valtava hitti.

Antti Leinon ohjaamasta videosta tekee ikimuistettavan etenkin albumin kanteenkin ikuistettu Elvis-impersonaatio, jonka bändi oli tehnyt livenä Supermess-albumin julkaisukeikalla (1998). Sen olisin kyllä halunnut kokea!

Tyylikkään Bimboo Wizard -albumin (2003) jälkeen yhtye hiipui hissukseen hiljaisuuteen. Milla on ollut sittemmin mukana mm. lyhytaikaisessa superkokoonpanossa Shake. Maria on käväissyt mainitun Barbe-Q-Barbies -yhtyeen riveissä.

#184: Strictly Business - EPMD (1988)

Newyorkilaiset MC:t Erick Sermon ja Parrish Smith perustivat yhden kaikkien aikojen merkittävimmistä hip hop -duoista vuonna 1986. EMPD:n (Erick and Parrish Making Dollars) meheviin funk-sämpleihin perustuva tyyli aloitti Marley Marlin tuotosten ohella hip hopin varsinaisen kulta-ajan. EPMD:n lyriikat olivat näppäriä ja varsinkin Erick Sermonin flow erittäin persoonallinen.

Yhtyeen toinen single, esikoisalbumin Strictly Business (yhtyeen jokaisen älpeen ja PMD:n kahden sooloälpeen nimessä esiintyy sana "business") nimikappale ei ollut ilmestyessään iso hitti. Single nousi USA:n R&B-listalla top-kolmeenkymppiin, mutta pärjäsi klubilistoilla paremmin.

I Shot The Sheriff -biisin kertosäkeen koukuttavaan naiskuoro-osuuteen nojautuva Strictly Business sämplää alkuperäisen Bob Marley & The Wailers -kappaleen (1973) sijasta kitarajumala Eric Claptonin ykköshittiä seuraavalta vuodelta. Tuosta versiosta Kirkammekin sai kimmokkeen omaan Taas nousen junaan -käännökseensä (1975).

Kahdeksankymmentäluvulla kuluneelta vaikuttanut hippirenkutus sai EPMD:n käsittelyssä freesin ilmeen. Klassikko toimii täysillä vielä 23 vuoden ja miljoonien kuuntelukertojen jälkeenkin. Letkeän hypnoottinen reggaefunk saa lisäpotkua sämpleistä, mitkä on napattu Kool & The Gangin vetävästä Jungle Boogie -hitistä (1973) sekä hard rock -bändi Mountainin paljon lainatusta Long Red -livebiisistä (äänitetty Woodstockissa 1969, julkaistu 1972). EPMD:n DJ:nä toimi vielä tuolloin DJ K La Boss.

PS.

Yhdeksän vuotta myöhemmin aiheesta julkaisi oman geneerisen luentansa sympaattinen Warren G. Vertaamalla esityksiä puukorvakin huomaa, mitä eroa oli hip hopin kulta-ajalla ja sitä seuranneella bling-blingin kulta-ajalla.

Kalifornialainen Warren Griffin III perusti 90-luvun alussa Nate Doggin ja Snoop Doggy Doggin kanssa yhtyeen 213, minkä esitteli ylpeänä velipuolelleen Dr Dre:lle. 213 oli mukana Dren menestysalbumilla The Chronic (1992), mutta reilukerho jätti Warrenin porukan lahjattomimpana ilman levytyssopimusta. Sisukas Warren G puski myöhemmin omillaan isoja hittejä. I Shot The Sheriff -versio oli vuonna 1997 USA:n singlelistan kahdeskymmenes ja brittilistalla peräti kakkonen.

#185: Memories Can't Wait - Talking Heads (1979)

Laulajakitaristi David Byrnen, rumpali Chris Frantzin ja basisti Tina Weymouthin vuonna 1975 perustaman Talking Heads -yhtyeen neljä vuotta myöhemmin julkaistu Memories Can't Wait on pelottavaa kuunneltavaa.

Tuottaja Brian Eno luo bändin sointia kaiuttamalla ja efektoimalla pahaenteisen kuulokuvan hamäränä seisovan pilvenpiirtäjän huipulla pidettävistä dekadenteista jatkoista, minne osallistuu pelkkiä menneisyyden haamuja.

Tuollainen fiilis minulle tuli, kun kauan sitten kuulin biisin ensimmäistä kertaa. Mitään juhlia ei tietenkään järjestetä missään muualla kuin sekoamisen partaalla horjuvan David Byrnen ja ehkä kappaleen toisen säveltäjän, bändiin vuonna 1977 liittyneen ex- Modern Lovers -kitaristi Jerry Harrisonin päässä. Mahtipontisen lopun kylmiä väreitä irrottavassa kliimaksissa Byrnen vellova ääni kohoaa vokalistin ylärekisterin äärirajoille.

Tuotantotrilogiansa keskimmäisellä osalla, Fear Of Music -albumilla, Eno oli kuin yhtyeen viides jäsen. Lodger-levyään New Yorkissa miksannut David Bowie imi tuottajalta ideoita kuin sieni, ja jäljitteli Memories Can't Wait -biisin painostavaa tunnelmaa seuraavalla Scary Monsters -albumillaan (1980).

Talking Heads oli kuitenkin jo siirtymässä rockista uuteen suuntaan, ja Fear Of Music muistetaan yleensä bändin tyylillistä siirtymää ennakoivista Life During Wartime- ja I Zimbra -tanssibiiseistä. Jälkimmäisessä afrikkalaiset polyrytmit saivat vallan matkalla kohti Remain In Light -LP:n (1980) mutatoitunutta neoversiota Sly & The Family Stonesta ja Parliament/Funkadelicista.

PS.

Harvoin livenä esitetystä kappaleesta ei ollut Talking Heads -klippiä, mutta vuonna 1997 tallennettu oivallinen David Byrnen studiolive löytyi. Kuka on saman vuoden euroopankiertueella esiintynyt taustalaulajatar? Joku ystävällinen lukija osaisi ehkä informoida kommenttilaatikossa?

#186: All Alright! - Larry & The Lefthanded (1995)

Edellinen 90-luvulla ilmestynyttä biisiä käsitellyt hanttikortti keräsi tälle saitille ylivoimaisesti eniten vierailuja, ja nyt ne ennätykset vasta rupeavat paukkumaan!

Larry & The Lefthanded -yhtyeen kolmas kauhajokiselle Trashcan-levymerkille tehty seiskatuumainen vinyylisingle All Alright! / Twist Atlantis julkaistiin yhteistyössä belgialaisen Demolition Derby -yhtiön kanssa. Singlestä otettiin kertaheitolla 1500 kpl:n painos, joten se lienee yleisin Lefthanded-seiska.

Laulaja-basisti Timo Kaukolampi ja kitaristi Mikko Oksa olivat soittaneet Suomen ensimmäisessä grungebändissä Huggin' Wayne. Urkuri Mikko "Vilunki" Viljakainen oli alunperin kouvolalaisen The Barefoot Brothers -yhtyeen kitaristi, joka Savonlinnan taidelukiota käydessään oli tehnyt kannen Huggin' Waynen All The Goods -seiskaan (1992).

Huggin' Waynen hajottua Vilunki, Kaukolampi ja rumpali Hannu Anttilainen perustivat Suomen ensimmäisen oikeaoppisen 60-lukulaisen garagerock-bändin The Lefthandedin. Kun Mikko Oksa liittyi kitaristiksi, hänet nimettiin Larry Guitariksi ilman mitään sen kummempaa syytä. Larry & The Lefthanded kuulosti hyvältä bändinnimeltä.

Olin 90-luvun alussa totaalisen kyllästynyt rockiin ja kuuntelin usean vuoden lähes pelkästään vanhaa soulia, funkia ja hip hoppia. Kotimaisista musalehdistä seurasin vain Soul Expressiä ja Blues Newsiä. Uuden rockin suhteen olin Radio Mafian ja tv:n pintapuolisen seurannan armoilla = lähes täysin kuutamolla.

Muistan ensimmäistä kertaa törmänneeni vähämielisen oloisena ulvovaan Kaukolampeen bändeineen keikalla DBTL-festivaaleilla. Larry & The Lefthandedin näkeminen oli muutaman muun 90-luvun puolivälin sattumuksen kanssa ratkaiseva sytyke siihen, että minun ja rock 'n' rollin rakkaustarina roihahti uudestaan liekkeihin.

Maanisen All Alright! -biisin promofilmi on kappaleeseen sopiva tyylikäs lofi-murhavideo. Klipin viimeisessä lappusessa vilahtaa kirjainyhdistelmä TUTVO. En tiedä, tarkoittaako se Turun taiteen ja viestinnän oppilaitosta. Video saattaa olla oppilastyö. Tutvosta muotoutui pari vuotta myöhemmin Turun Taideakatemia, mihin minullakin oli kunnia päästä opiskelemaan vuonna 1999.

Toisella Larry & The Lefthanded -LP:llä Quantum Rider (1998) rämisevä lofi-urkugarage vaihtui analogisilla syntesoijilla groovailevaan rytmimusiikkiin. Kun Larry erosi bändistä seuraavana vuonna, muut jatkoivat nimellä And The Lefthanded, mutta bändi siirtyi sivummalle Kaukolammen, Vilunki 3000:n ja Tuomo Purasen electrotrio Op:l Bastardsin tieltä.

Viime vuonna Vilunki sai ensimmäisen mainstream-hittinsä Uusi Fantasia -yhtyeen kanssa. Kaukolampi on tehnyt kansainvälistä uraa norjalaisen Annien keralla ja oman K-X-P -superbändinsä kanssa.

#187: Rules And Regulations - We've Got A Fuzzbox And We're Gonna Use It!! (1986)

Birminghamissa vuonna 1985 perustettu We've Got A Fuzzbox And We're Gonna Use It!! julkaisi ensimmäisen singlensä Rules And Regulations jo seuraavan vuoden maaliskuussa. Viulusti, kosketinsoittaja ja kitaristi Magz (Maggie Dunne) oli singlen julkaisun aikaan 21-vuotias. Hänen siskonsa, basisti ja kitaristi Jo, laulusolisti Vix (Victoria Perks) sekä rumpali Tina O'Neill olivat vasta 17-vuotiaita. Tarina kertoo, että bändin nimi otettiin suoraan Maggien kommentista, kun treenikämpille oli saatu mekaaninen äänensärkijä, jossa oli räkäinen, kätkättävä ääni.

Radio-DJ John Peelin suitsuttama vauhdikas, amatöörimäinen ja raikas Rules And Regulations -EP nousi sensaatiomaisesti Britannian indiesinkkulistan kärkeen viihtyen listalla kaikkiaan 25 viikkoa. Yhtye kuvasi EP:n nimibiisistä myös oheisen tee-se-itse -videon, mikä valittiin vuoden indievideoksi. Brittien rockmedian tuoreiden lemmikkien toilailuita seurattiin lehdissä tiiviisti. We've Got A Fuzzbox And We're Gonna Use It!! noteerattiin myös Suomessa ainakin Rumbassa ja Miettisen radio-ohjelmissa.

We've Got A Fuzzbox And We're Gonna Use It!!:n riemukas tyttöpunkki ja DIY-versio Sigue Sigue Sputnikin lookista vetosivat uusia suosikkiartisteja etsivään meikäläiseen, ja sain onneksi katsastaa bändin livenä kesällä Lontoon Town & Country Clubilla. Mahtava meno, mitä ennen hommattiin Mannisen Juhan kanssa vielä bändin nimmarit uunituoreiden The Vindaloo Summer Special -EP:iden kansiin.

Bändi lyhensi nimensä myöhemmin USA:n markkinoita varten Fuzzboxiksi. Warnerin julkaisemalla Big Bang! -albumilla (1989) Vixistä oli stailattu bändin keulakuva ja seksisymboli. Kliinisiksi Bananarama-kopioiksi tuotetut biisit oli nikkaroitu Walk Like An Egyptian -lauluntekijä Liam Sternbergin kanssa.

Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut kompromissia riittämiin, naiset eivät tiettävästi enää edes soittaneet instrumenttiosuuksiaan levylle itse. Fuzzbox oli muuttunut alkuperäisen ideansa vastakohdaksi, ja hajosi kolmen top-30 hitin jälkeen seuraavana vuonna.

PS.

Victoria Perks on aktivoitunut 2000-luvun lopussa. Vuonna 2006 hän keikkaili Ginger & The Sonic Circusin riveissä, ennenkuin Gingerin The Wildhearts -yhtye aktivoitui uudestaan. Seuraavana vuonna Victoria perusti ihan lupaavalta kuulostaneen ViX n The Kix -yhtyeen, mikä vuorostaan siirtyi lepovuoroon Fuzzboxin comebackin takia viime vuonna.

Uusi viisinaisinen Fuzzbox-kokoonpano on levyttänyt surkean version M:n Pop Muzik -klassikosta. Sen sijaan oheistan Victoria Perksin vuodenvaihteessa julkaiseman soolosinglen U Belong 2 Me (nimestään huolimatta hyvin sievä ja vanhakantainen versio ikivihreästä iskelmästä You Belong To Me).

#188: Same Ol' Situation (S.O.S.) - Mötley Crüe (1989)

Bob Rockin tuottama Mötley Crüe -albumi Dr. Feelgood on tukkametallin parasta musiikillista antia, vauhdikasta ja mukaansatempaavaa kitarapoppia.

Supertuottaja Bob Rock aloitti musiikkiuransa kanadalaisessa Payola$-bändissä, jonka levyt jo älyttömän kirjoitusasunsa perusteella joutavat jäädä alelaariin miehen myös äänittämien Loverboy- ja Chilliwack-kanadalaisyhtyeiden tuotosten seuraksi.

Rockin maine kasvoi hänen toimittuaan äänittäjänä Aerosmithin Permanent Vacation -comeback-albumilla (1987) ja Bon Jovin menestyslevyillä Slippery When Wet (1986) ja New Jersey (1988). Ensimmäinen iso menestys miehen omalla tuottajanuralla oli The Cultin amerikanläpimurto Sonic Temple (1989, ja toinen tämä Mötley Crüen menestyksekkäin albumi.

Neil Straussin kirjaama, vuonna 2001 julkaistu tunnustuksellinen The Dirt -elämäkerta (suom. Törkytehdas, 2003) kertoo Mötley Crüen jäsenistä kaiken olennaisen. Bob Rock halusi Dr. Feelgood -levyn onnistuvan hyvin, joten yhtyeen päihderiippuvaisten ja keskinäisiin väkivallan purkauksiin taipuvaisten jäsenten vokaali- ja instrumentaaliosuudet äänitettiin huolellisesti eri aikoina Little Mountain Studiossa Vancouverissa.

Koko yhtyeen nimiin kreditoitu Same Ol' Situation (S.O.S.) julkaistiin vuoden 1990 puolella Dr. Feelgood -albumin viidentenä ja viimeisenä singlenä, ja se kipusi USA:n singlelistalla vain sijalle 78. Videonäkyvyys oli paljon, paljon suurempaa. Ryppyjä rakkaudessa ei voi havaita siloiteltua keikkakuvaa katsellessaan. Meikit on pesty terveen ruskettuneilta vartaloilta. Kaikilla on yhdessä kivaa.

Taustoja kappaleella laulavat Night Ranger -vokalisti ja Damn Yankees -perustajajäsen Jack Blades, Marc LaFrance sekä videollakin esiintyvät vaaleat laulajattaret Donna McDaniel ja Emi Canyn. Donna deittaili basisti Nikki Sixxin kanssa ja Emi kitaristi Mick Marsin.

Seuraavaksi vieroitusklinikat, pöhöttyminen ja solisti Vince Neilin sooloura.