#154: Be-Bop-A-Lula - Gene Vincent (1956-1969)

Gene Vincentin tunnetuin kappale toimii täpöllä vielä miljoonan kuuntelukerran jälkeenkin, mutta olen valinnut Be-Bop-A-Lulan päivän hanttikortiksi sen edustavien videonäytteiden takia - tässä kirjoituksessa biisistä on kahdeksan erilaista versiota. Tunnussävelmästä Race With The Devil ei löydy liveversiota, eikä Vincentin myöhemmän levytysuran obskuureista helmistä edes ääninäytteitä. Miehen levyjä on julkaistu vuosien varrella uudestaan ahkerasti, ja debyyttialbumin cd-versio bonusbiiseillä löytyi hiljattain Anttilasta 3€ hintaan.

Korean sotaan (tosin vain tankkilaivan lämmittäjänä) osallistunut Vincent Eugene Craddock joutui heinäkuussa 1955 vakavaan onnettomuuteen laivaston palkkarahoilla ostamallaan moottoripyörällä. Vasenta jalkaa ei amputoitu, mutta Craddock vietti loppuikänsä rampana.

Elvis Presleyn inspiroima 20-vuotias kirjoitti kuntoutuessaan muutamia rock 'n' roll -kappaleita. Varpaista lantioon asti kipsattu Craddock lauloi Be-Bop-A-Lulan ensin WCMS-radioaseman dj William "Sheriff Tex" Davisille, joka ryhtyi miehen manageriksi ja etsi tälle taustabändin.

Soolokitaristiksi ja bändin musiikilliseksi johtajaksi kiinnitettiin WCMS:n The Virginians -housebändissä vakituisesti vieraillut ja myöhemmin legendaksi korotettu Cliff Gallup, komppikitaristiksi The Virginiansin "Wee" Willie Williams, pystybasistiksi Garland Abbottin yhtyeen Jack Neal sekä rumpaliksi vasta 15-vuotias Dickie "Be-Bop" Harrell.

Capitol-yhtiön tuottaja Ken Nelson nappasi Craddockin talliinsa ja risti tämän uudestaan Gene Vinceniksi. Sinistä lippalakkia käyttävän Harrellin ehdotuksesta bändin nimeksi otettiin The Blue Caps, ja rumpalin alunperin spontaanista lippiksen heitosta yleisön joukkoon tuli vakituinen osa keikkaperformanssia. Alkuperäisellä Be-Bop-A-Lulalla kuuluneet Harrellin spontaanit kirkaisut saivat myös jäädä narulle, sillä ne kuulostivat Vincentin mielestä hyviltä.

Be-Bop-A-Lula julkaistiin alunperin Woman Love -singlen b-puolena, mutta radioasemat eivät uskaltaneet soittaa a-puolta väärinkuulemansa "huggin'"-sanan takia (myöhemmin BBC laittoi kappaleen Britanniassa soittokieltoon). Single myi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja nousi USA:n pop-listan 7. sijalle. The Blue Caps esitti Be-Bop-A-Lulan myös platinablondi Jayne Mansfieldin tähdittämässä The Girl Can't Help It -elokuvassa.

Tässä vaiheessa kiertäminen oli käynyt raskaaksi naimisisissa oleville kitaristeille ja basistille. Williams vetäytyi The Blue Capseista syyskuussa, kun tuore Bluejean Bop oli albumilistan kuudentenatoista. Gallupista tuli samaan aikaan isä, ja hän soitti enää yhden lisäkeikan. The Girl Can't Help It -leffassa kuullaan biisin hittiversio, mutta filmillä näkyvät tuuraajat Russell Willaford ja tien päältä bongattu purukumia jauhava kantrikitaristi Paul Peek.

Vuoden 1958 Be-Bop-A-Lula -versio on kuvattu Kalifornian suurimmassa kantritanssipaikassa Comptonin(!) Town Hallissa, missä järjestetty Town Hall Party myös radioitiin ja televisioitiin. Pesti The Blue Caps -yhtyeessä oli osoittautunut tuuliseksi paikaksi. Mukana ei tiettävästi ollut enää ainuttakaan alkuperäisjäsentä.



Viisikymmentäluvun lopulla Vincent ajautui kiistoihin USA:n veroviranomaisten ja muusikkojen ammattiliiton kanssa maksamattomista veroista ja eläkemaksuista. Hän joutui myymään The Blue Capsin bändikamat ja muutti Eurooppaan. Vincent esiintyi ensimmäisen kerran mustaan prätkärotsiin, kaulassa roikkuvaan medaljonkiin ja nahkahansikkaaseen pukeutuneena Jack Goodin Boy Meets Girl -tv-showssa Britanniassa joulukuussa 1959.

Kuukautta myöhemmin kiertäessään Britanniaa Eddie Cochranin kanssa Vincent hylkäsi lopullisesti vanhat keikkakuteensa ja pukeutui tästä lähin aina mustaan nahkaan. Huhtikuussa 1960 Cochran ja Vincent joutuivat ylinopeutta ajaneen taksin kyydissä kolariin, missä Cochran menehtyi ja Vincent loukkasi vammautuneen jalkansa entistä pahemmin.

Onnettomuuden jälkeen Vincent palasi jenkkeihin, mutta palasi toistuvasti kiertämään Eurooppaa. 60-luvun alussa Vincentin taustabändinä soitti muiden muassa instrumentaaliyhtye Sounds Incorporated, joka vuoden 1964 lopulla lämmitteli The Beatlesia Shea Stadionin konsertissa New Yorkissa. The Beatleskin soitti Vincentin taustabändinä kaksi viikkoa Hampurin Star Clubilla.

Heinäkuussa 1962 Vincent äänitti Charles Blackwell Orchestran kanssa Abbey Road -studiolla ensihitistään päivitetyn "twist"-version Be-Bop-A-Lula '62.



Maaliskuussa 1964 esitettyä Granada TV:n Whole Lotta Shakin' Goin' On -showta on nimitetty yhdeksi villeimmistä ikinä siihen asti televisiossa näytetyistä musiikkiohjelmista. Showssa esiintyivät myös The Animals ja Jerry Lee Lewis. Vincentin jälleen hitaammassa mutta loistavan teatraalisessa Be-Bop-A-Lula -esityksessä oli taustabändinä The Shouts.



Seuraavan erinomaisen liveperformanssin ajankohta on tuntematon. Vincentin taustayhtyeen kampauksista ja rujommasta rocksoundista päätellen sijoitan sen tähän väliin. Taustabändin nimeä voi koittaa tihrustaa basarinkalvosta. Vincent vieraili näihin aikoihin myös Helsingissä ja Lahdessa taustayhtyeenään Timo Jämsenin ja Jorma Kaleniuksen The Esquires.



Vincent oli erittäin suosittu Ranskassa. Seuraava Be-Bop-A-Lula -esitys on tallennettu Cannesin filmifestivaaleilla vuonna 1965. Kipulääkkeiden voimalla esiintynyt Vincent oli vasta kolmekymmentävuotias.



Vuonna 1969 Vincent yritti comebackia dj John Peelin Dandelion-levymerkille Los Angelesissa äänitetyllä I'm Back And I'm Proud -albumilla.

Bändi oli kovatasoinen: kitaristina ex-The Blue Caps Johnny Meeks, The Byrdsin Skip Battin bassossa ja arvostettu sessiomuusikko Red Rhodes pedal steel -kitarassa. Legendaarisen helppoheikki Kim Fowleyn tuottamalle levylle äänitettiin myös uusi versio Be-Bop-A-Lula '69.

Jim Morrison hengaili studiossa, ja The Doorsin huhuttiin toimivan Vincentin taustabändinä Toronton festivaalikeikalla. The Doorsin sijaan Vincentin kanssa soittikin Alice Cooper.



Vincentin vimeisellä brittikiertueella taustabändinä soitti rock 'n' roll revival -orkesteri The Wild Angels. Mies oli loppuun saakka aktiivinen - viimeiset uutta materiaalia sisältäneet studioalbumit ilmestyivät Kama Sutra -merkillä 1970 ja 1971. Lääkkeiden ja alkoholin käytöstä ärsyyntynyt mahahaava repesi viimeistä kertaa artistin vieraillessa isänsä luona Kaliforniassa lokakuussa 1971.