#141: Beethoven (I Love to Listen To) - Eurythmics (1987)

Minulla on ollut pari kertaa elämässäni vaihe, milloin olen yrittänyt perehtyä klassiseen musiikkiin. Klassista musiikkiahan on sävelletty vain rajallinen määrä, joten genren voi hallita. Uskon niin.

Aluksi äänitin c-kaseteille radion soittamia sinfonioita ja oopperoita. Niitä tuli viikoittain niin tolkuttomasti, että taskurahani eivät riittäneet tyhjien kasettien ostamiseen eikä aika äänitettyjen kasettien kuuntelemiseen. Koska jo vietin radion (paljon paljon niukemman) pop-tarjonnan johdosta suurimman osan liikenevästä vapaa-ajastani kasettimankan rec-näppäimen tuntumassa, ajan- ja rahankäyttöä oli pakko priorisoida ja äänittää klassisten kasettien päälle poppia. Se oli järkevää.

Seuraavan kerran perehdyin klassiseen musiikkiin opiskellessani taidekoulussa. Koska tavaratalot dumppasivat itäeurooppalaisten orkesterien äänityksiä kuuluisien säveltäjien mestariteoksista, ostin kasoittain halpoja sinfonioita ja oopperoita, kunnes hyllyihini ei enää mahtunut enempää cd-levyjä. Levyjen kuunteluun ei kuitenkaan ollut riittävästi aikaa, ja hyllyihin oli saatava tilaa vinyylilevyille, jotka olivat uudestaan löytäneet tiensä kauppoihin. Hyllyt oli raivattava klassisesta musiikista, että niihin mahtui enemmän poppia. Se oli järkevää.

Jos minulta noin vain lonkalta kysyttäisiin suosikkiartistejani, saattaa olla, etten mainitsisi Eurythmicsia 201:n ensimmäisen joukossa. Se on liian suosittu ja Radio Novan taajaan soittama nimi, enkä halua vaikuttaa juntilta. Teitä Hanttikorttien lukijoita minun on kuitenkaan enää turha yrittää hämätä. Te tiedätte, että minulla on sekä juntti että homo musiikkimaku, ja Eurythmics tyydyttää molempia tarpeitani.

Eurythmics-pari David Allan Stewart ja Annie Lennox tapasivat 70-luvun puolivälissä ja aloittivat musiikillisromanttisen suhteensa ensin punkbändi The Catchissa ja sitten Blondie-tyyppisessä new wave -orkesteri The Touristsissa. Eurythmicsissa romanttinen puoli päätettiin feidata, mutta pariskunnan suhde jatkui ammatillisena kymmenisen vuotta.

Duo oli suosionsa huipulla vuosina 1985-1986 tekemillään R&B-sävytteisillä poprock-hiteillä ja -albumeilla, joihin Stewart oli päävastuullinen. Vuoden 1987 Savage-albumia pidetään enemmän Lennoxin levynä. Musiikillisesti duo palasi aiempien vuosiensa pelkistettyyn synapop-soundiin, ja ainoa Stewartin ja Lennoxin ohella albumilla esiintyvä muusikko oli rumpali Olle Romo, joka myös ohjelmoi levyllä käytettyä NED Synclavier -sämpleriä.

Kappaleista julkaistiin Sophie Mullerin ohjaama VHS-albumi, missä filmaattinen Lennox näytteli identiteettikriisistä kärsivää roolihahmoa. Savagen kanteenkin kuvatun vampin syntytarina esitetään ensimmäisen singlen Beethoven (I Love to Listen To) promovideolla.

Vuonna 1999 tekemänsä comebackin jälkeen duo on julkaissut yhden uuden studioalbumin, kaksi uutta biisiä sisältäneen kokoelmalevyn ja remasteroidut deluxe-versiot aikaisemmista albumeista. Lennox on jatkanut ohessa soolouraansa. Kaksi vuotta sitten ilmestyneelle The Annie Lennox Collection -kokoelmalle sisältyi myös Ash-cover Shining Light. Videolla vilahtelee tutunnäköisiä soittajia.



Lennox on ilmoittanut, ettei Eurythmicsin jatkaminen ole enää todennäköistä. Stewart hengailee sivutoimiselta vaikuttavan soolouransa lisäksi mukana lukuisissa projekteissa, muun muassa Mick Jaggerin, Joss Stonen, Bobin pojan Damian Marleyn ja A.R. Rahmanin kanssa perustamassaan SuperHeavy-superbändissä.

#142: You Make Me Feel The Fire - Claudja Barry (1979)

Pitkän linjan eurodisco-, myöhemmin hi-NRG -diiva Claudja Barry syntyi Jamaikalla, ja muutti perheensä mukana Kanadaan ollessaan kuusivuotias. Lukion jälkeen Barry esiintyi New Yorkissa Hair- ja Catch My Soul -musikaaleissa. Musikaalin euroopankiertueella Barry jäi Saksaan, ja hän lauloi vuosina 1975-1976 tuottaja Frank Farianin Boney M -studioprojektissa Münchenissa.

Tavattuaan tulevan aviomiehensä, tuottaja Jürgen Korduletschin ja säveltäjä-sovittaja Jörg Eversin Barry ryhtyi sooloartistiksi. Miesten tausta oli krautrockissa; Evers oli soittanut kitaraa Sameti-yhtyeessä ja molemmat olivat tehneet biisejä Korduletschin tuottamalle Amon Düül II -levylle Made in Germany (1975).

Barryn vakaa rytmipohja tuli siis krautrockista, mutta muuten musiikki oli ajan viimeisimpien trendien mukaan sovitettua discofunkia. Biisit saavuttivat vastakaikua Euroopan ja USA:n dance-listoilla. Barryn tunnetuin kappale Boogie Woogie Dancin' Shoes kääntyi meillä Paula Koivuniemen suussa Sata kesää, tuhat yötä -hitiksi, ja entisessä kotimaassaan Kanadassa Barry saavutti jopa mainstream-menestystä.

Vuonna 1979 lähes kaikki rockartistit olivat flirttailleet discon kanssa ja niinpä myös discoartistit kokeilivat siipiään rockin parissa. Barryn neljänneltä Feel The Fire -albumilta löytyy jopa hieman Grace Jones -tyylinen kunnianhimoinen Ian Dury -cover Wake Up And Make Love With Me, mutta Barryn, Korduletschin ja Eversin originaali nimikappale You Make Me Feel The Fire on silkkaa Hot Stuff -hengessä hi-NRG -temmolla soitettua rockia. Evers revittelee kitaralla sydämensä kyllyydestä.



Discohuuman laannuttua Claudja Barryn ura jatkui aktiivisena hi-NRG -artistina, myöhemmin tummemman R&B- / dancefuusion parissa. Klubiskenessä nainen arvostetaan edelleen korkealle. Vuonna 2006 Barry menestyi USA:n klubistalla kappaleellaan I Will Stand, ja naisen tuorein julkaisu on viime vuodenvaihteessa ilmaantunut Good Time Girl -single, mistä oheen löytyi belgialaisen d'n'b- / nu jazz -projekti Suite 406:n remiksaus.

Jokeri IV: Wanda Jackson - Disgrace (2004)

Lausteella 1987 perustettu grindcore- / death metal -bändi Disgrace julkaisi kulttiklassikoksi muodostuneen debyyttialbuminsa Grey Misery vuonna 1992. Levy-yhtiösotkun takia toinen pitkäsoitto Volume 2 on ainakin toistaiseksi edelleen julkaisematta.

Vuoden 1994 aikana Disgrace muutti tyyliään äänekkään punk rock 'n' rollin suuntaan ja äänitti elokuussa Vacuum Horror, Horror Vacuum -EP:n. Vuosi 1994 on tärkeä scandinavian action rockin synnylle, sillä niin ikään death metalia soittaneen Entombedin rumpali Nicke Anderssonin perustama The Hellacopters treenasi marraskuussa ensimmäisen kerran.

Vuodesta 1996 lähtien yhtyeen laulajakitaristi Jukka Taskinen alias Il Cattivo Doctore Sangria aka Oral Chimpanzee on keskittynyt pääasiassa Little Richard -koulukunnan vokaaleihinsa. Taskisen äänijänteiden merkitys bändin musiikissa onkin vuosien aikana kasvanut kitararäimeen kustannuksella. Toinen Disgracessa edelleen vaikuttava perustajäsen on rumpali Miska Koski alias King Nobody.

Oheinen Pentti Dassumin tuottama sielukas Wanda Jackson löytyy Disgracen neljänneltä rock-albumilta Born Tired (2004) ja bändin rock-vuosien parhaita paloja pakettiin pistäneeltä kokoelmalevyltä Degeneration II (2007).

Kitaroita kappaleella revittelevät yhtyeen pitkäaikaiset jäsenet Riku Sanaksenaho alias Artist Formerly Known aka Anal Chimpanzee sekä Anton Kupias eli Jimbo Golf. Bassonvarressa on puolen vuoden verran Disgracessa vieraillut salaperäinen U.K.K. Koskettimia soittaa Aki Toivoniemi.

Videon rupinen soundi ei tee täyttä oikeutta bändille, Dassumille tai Wanda Jacksonin rakkauden suppiloa ylistävälle biisille - toisaalta ääni on oivallisesti synkassa y-tubeen niukin naukin sopivan kuvapuolen suttuisen sleaze-estetiikan kanssa.

Disgrace teki paluun viime vuoden lopussa uuden Hammer & Nails -albumin merkeissä. Bändin nolkytluvun jälkipuoliskon sapatin aikana Taskinen alias J-Tan pelkisti Disgracen rujon äänivallin rumpali Jarno Pousin alias Lew Sifferin kera saatanallisen Black Magic Six -duon sointiin. Alla Shade Out Of Light BM6:n toiselta albumilta Doomsday Bound (2010). Duo valmistelee kolmatta pitkäsoittoaan.

#143: It's A Game - Bay City Rollers (1977)

Skottiruutuihin pukeutunut teinityttöjen suosikkiyhtye Bay City Rollers oli 70-luvun vastine The Beatles -yhtyeelle. Ilman aikalaisuuden painolastia BCR:n kulta-ajan musiikki kuulostaa hyvältä, tarttuvalta kitarapopilta. It's A Game -biisin aikaan yhtye pyrki uusiutumaan halveksitusta purkka- ja glampopista vakavamman ja aikuisemman soft rockin suuntaan.

Veljekset Alan (basso) ja Derek Longmuir (rummut) perustivat yhtyeen vuonna 1966 Edinburghissa yhdessä laulajakitaristi Gordon "Nobby" Clarken kanssa. Yhtyeen manageriksi ryhtyi kiistanalainen Tam Paton, eräänlainen eversti Tom Parker ja Brian Epstein samassa persoonassa.

Yhden hitin (Keep On Dancing, 1971) ja miehistönvaihdosten jälkeen Clarke kypsyi bändin menestymättömyyteen vuoden 1973 lopulla. Hänen tilalleen laulajaksi tuli Les McKeown. Bändiin tällä välin liittyneet kitaristit Eric Faulkner ja Stuart "Woody Wood täydensivät BCR:n klassisen kokoonpanon, joka vuoden 1974 aikana nousi Britannian suosituimmaksi yhtyeeksi.

Vuoden 1975 lopussa Arista-levy-yhtiön Clive Davisin ahkera promootio nosti Britanniassa kaksi vuotta aikaisemmin flopanneen Saturday Night -singlen USA:n singlelistan ykköseksi. Vuonna 1976 yhtye keskittyi USA:n valloitukseen. Brittiläisten teinityttöjen mielestä yhtye oli hylännyt heidät. Samaan aikaan muoti muuttui, ja pinnan alla punk teki tuloaan.

Klassisen viisikon miehitys alkoi repeillä. Ensin kolmekymppinen Alan Longmuir kyllästyi teinisuosikin paineisiin. Hänen tilalleen pestattiin Ian Mitchell ja sitten oheisilla videoillakin esiintyvä Pat McGlynn. McGlynn häipyi ennen It's A Game -albumin valmistumista, ja Wood siirtyi basson varteen.

David Bowien Station To Station -albumin (1976) tuottaja Harry Maslinin kanssa Göteborgissa äänitetty It's A Game oli BCR:n viides ja viimeinen menestysalbumi. Paria kuukautta aikaisemmin julkaistu nimikappale oli isompi hitti Euroopassa ja Australiassa, mutta Britanniassa sijoitus oli enää kuudestoista. Suomessa single kipusi singlelistan kolmannenneksitoista - biisi oli samalla yhtyeen viimeinen hitti maassamme.

Yllä nähtiin albumin kansitaidetta mukaillut singlen promovideo. Alla biisin playback Saksan televisiossa.



Klassinen BCR-viisikko palasi yhden flopanneen albumin, Strangers In The Wind (1978) ajaksi. Sitten Paton sai potkut, McKeown lähti soolouralle ja uuden vokalistin, Duncan Fauren, kanssa levytettiin kolme new wave -vaikutteista The Rollers -albumia 1979-1981.

BCR:n varsinainen tarina päättyy tähän. Erilaisilla nimillä ja kokoonpanoilla tehdyt reunionit, cd-aikakaudella äänitetyt uudet versiot, pintaan pulpahtaneet skandaalit ja varsinkin viime vuosina yhtyeen ja Aristan (sekä myös jäsentenväliset) oikeudenkäynnit ovat pitäneet bändin nimen hengissä epäedullisessa valossa.

PS.

Muutamat BCR-standardeiksi muodostuneet kappaleet kuten Bye Bye Baby ja I Only Want To Dance With You olivat covereita, mutta yhtyeen Rollin' -ensialbumin (1974) jälkeen kappaleet olivat suurimmaksi osaksi omaa tuotantoa. Luulin It's A Game -biisiä pitkään Faulknerin ja Woodin originaaliksi.

Kappale on kuitenkin alunperin String Driven Thing -yhtyeen vuonna 1973 levyttämä single, minkä tuotti legendaarinen Shel Talmy (mm. The Kinks ja The Who).

String Driven Thingin perustivat vuonna 1967 Glasgowissa laulajakitaristi Chris Adams ja laulaja-perkussionisti Pauline Adams. Yhden paikallisella pikkumerkillä julkaistun akustisen folk-albumin (1968) jälkeen aviopari muutti vuonna 1970 Lontooseen. Siellä he rekrytoivat mm. sähköviulisti Graham Smithin yhtyeen uuteen proge-/ folk rock -kokoonpanoonsa.

String Driven Thing julkaisi Charismalla neljä albumia ja useita singlejä. Chris Adamsin It's A Game sisältyy The Machine That Cried -albumin (1973) 90- ja 2000-luvun cd-uusintajulkaisuille. Yhtye hajosi USA:n kiertueen jälkeen syksyllä 1975. Smith liittyi Van der Graaf Generator -yhtyeeseen vuonna 1977.

#144: Bad Luck Charm - Disco Ensemble (2008)

Kitaristi Jussi Ylikoski ja rumpali Mikko Hakila perustivat alunperin DisCo-nimisen bändinsä Ulvilassa vuonna 1996. Vuosituhannen vaihteessa Disco-iskelmäduon ilmaannuttua radioaalloille yhtyeen nimi päätettiin muuttaa Disco Ensembleksi.

Miikka Koivisto liittyi bändiin samoihin aikoihin, aluksi kitaristiksi, myöhemmin vokalistiksi. Kun bändin kolme jäsentä muutti Helsinkiin opiskelemaan, Lasse Lindfors liittyi vakituiseksi basistiksi muutamien kokeilujen jälkeen.

Muistan nähneeni Disco Ensemblen keikalla ensimmäistä kertaa varmaan omakustanteisen Ghosttown Effect -EP:n (2001) aikoihin. Bändin lavaenergia teki jo silloin vaikutuksen, hiukan nu-metaliin kallellaan ollut musiikki ei vielä niinkään. Varsinaisen läpimurtonsa bändi teki toisella albumillaan First Aid Kit (2005), jolla Fullsteam-levy-yhtiö ja kansainvälisen jakelusopimuksen tehnyt Universal mehustelivat seuraavan kolmen vuoden ajan.

Toukokuussa 2008 ilmestynyttä ruotsalaisen Fireside-kitaristin sekä Refused- ja The Hives -tuotoksistaan kuulun Pelle Gunnerfeldtin tuottamaa Magic Recoveries -albumia odotettiin kuin kuuta nousevaa. Suoraan Suomen albumilistan ykköseksi nousseelta pitkäsoitolta lohkaistiin ensimmäiseksi singleksi kärkikymmenikköön kivunnut Bad Luck Charm.

Liimapaperimainen Bad Luck Charm on Elvis Presleyn rock 'n' roll -iskelmä Good Luck Charmin paha electro-rock- / post-hardcore -vastapari, joka linkittyy mielessäni ikuisesti hiukan aikaisemmin ilmestyneeseen post-punk revival -bändi Bloc Partyn Flux-singleen.

Koska upottaminen on estetty, voit katsoa Bad Luck Charmin virallisen promovideon tästä linkistä. Alla Disco Ensemble esittää biisin maaliskuun 2009 Emma-gaalassa.



Keväällä 2009 julkaistiin Back On The MF Street EP, minkä loppuun on ujutettu elektroduo Mr. Velcro Fastenerin mainio remiksaus kappaleesta.

#145: Church of The Poison Mind - Culture Club (1983)

Irlantilaisten vanhempien poika George O'Dowd oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa Steve Strangen lontoolaisen Blitz-trendiklubin kanta-asiakkaita. Hänen androgyyni tyylinsä herätti Bow Wow Wow:n managerin Malcolm McLarenin huomion, ja George vieraili bändin toisena vokalistina taiteilijanimellä Lieutenant Lush.

Boy George perusti kuitenkin pian oman yhtyeen basisti Mikey Craigin, The Edgessä (sama yhtye kuin Jane Airen taustabändi The Belvederes) soittaneen rumpali Jon Mossin ja kitaristi-kosketinsoittaja Roy Hayn kanssa. Tajuttuaan jäsentensä etnisten taustojen kirjavuuden bändi vakiinnutti nimekseen Culture Club.

Musiikkikanava MTV:n suosiollisella avustuksella yhtyeestä tuli muutaman vuoden ajaksi yksi maailman suosituimmista. 80-luvun alussa puhuttiin jopa toisesta britti-invaasiosta, kun new wave -pohjalta ponnistaneet modernit brittiläiset pop-bändit pudottivat amerikkalaiset polvilleen.

Culture Clubin toisen albumin ensimmäinen singlelohkaisu Church of The Poison Mind oli nopeatempoinen Motown-vaikutteinen soul-stomper, ja poikkesi edukseen yhtyeen monista höyhenenkevyistä pop-rallatuksista ja imelistä lovers rock -balladeista. Kappaleella taustoja laulanut Helen Terry herätti huomiota vahvoilla vokaaliosuuksillaan.

Legendaarinen tv-kasvo David Frost spekuloi seuraavan näytteen aluksi Culture Clubin musiikin merkittävyyttä sadan vuoden päästä. Enää noin seitsemänkymmentä on jäljellä.


Vuonna 1985 Boy Georgen ja Jon Mossin salasuhde oli päättynyt ja George heroiinikoukussa. Heinäkuussa 1986 Boy George pidätettiin kannabiksen hallussapidosta, ja muutamaa päivää myöhemmin kosketinsoittaja Michael Rodetsky, jonka kanssa George oli suunnitellut soololevyään, kuoli heroiinin yliannostukseen Georgen asunnossa. Rodetskyn vanhemmat nostivat oikeusjutun Boy Georgea vastaan, ja iltapäivälehdistö hyökkäsi haaskalle. Bändi lopahti siihen.

Boy Georgen värikäs sooloura alkoi Britanniassa ja Euroopassa menestyksellisesti, mutta huumejupakoiden vuoksi mies ei päässyt vuosiin vierailemaan Yhdysvalloissa eikä levyjäkään julkaistu siellä.

Culture Club kokoontui uudestaan vuonna 1998, mutta uusi yritys vuonna 2006 ei enää luonnistunutkaan. Tämän vuoden alussa Boy George ilmoitti, että Culture Club kokoontuisi yhteen 30-vuotisjuhlakeikkojen merkeissä, ja ensi vuonna olisi odotettavissa uusi Culture Club -albumi. Tässä vielä kuitenkin vuonna 1998 brittilistan neloseksi kivunnut comeback-single I Just Wanna Be Loved.

#146: Muscles - Diana Ross (1982)

Michael Jacksonin säveltämää ja tuottamaa, "lemmikkikäärmeen" mukaan nimettyä Muscles-kappaletta ei tietääkseni tarkoitettu julkaistavaksi myöhemmin samana vuonna ilmestyneellä Thriller-albumilla. Kuulokuvan napsuvista sormista ja räjähtävistä rummuniskuista tulee silti aina mieleen valospotissa hattu päässään pyörähtelevä Jackson.

Mielikuvaa rikkoo Diana Rossin promovideo, jolla laulajatar seikkailee hunksien kanssa unimaailmassa. Esitys toi Rossille hänen viimeisimmän Grammy-ehdokkuutensa. Yksi muskelimasoista on 2000-luvulla Twilight-elokuvasarjassa Billy Blackia näytellyt Gil Birmingham.

Michael Jackson ja Diana Ross olivat läheisiä ystäviä, ja suhteen laadusta on spekuloitu paljon. Promotarkoitukseen sepitetyn tarinan mukaan Ross löysi The Jackson 5 -yhtyeen. Pari näytteli yhdessä musikaali The Wizard of Ozin modernisoidussa elokuvaversiossa The Wiz (1978). Jackson ilmoitti testamentissaan haluavansa lastensa huoltajuuden Rossille, mikäli hänen äitinsä Katherine Jackson sattuisi kuolemaan ennen kuin lapset ovat täysi-ikäisiä.

The Supremes-yhtyeestä vuoden 1970 alussa soolouralle lähtenyttä Rossia suitsutettiin vielä 70- ja 80-lukujen vaihteessa maailman kaikkien aikojen suosituimpana naislaulajana. Sittemmin valtikka on siirtynyt tukevasti muille artisteille. Rossin viimeisin hitti on Westlife-yhtyeen kanssa duetoitu When You Tell Me That You Love Me kuuden vuoden takaa.

Muscles-hittiä lukuunottamatta Rossin itse tuottama Silk Electric -albumi osoittautui heikkotasoiseksi, eikä seuraavana kesänä julkaistu Ross-albumi menestynyt enää kovin hyvin. Heinäkuussa 1983 New Yorkin Central Parkissa nauhoitetun hyvänteväisyyskonsertin tuotoilla oli tarkoitus rakentaa laulajattaren nimeä kantava lasten leikkipuisto. Kaatosade keskeytti Rossin keikan alkuunsa, mutta seuraavana päivänä järjestettiin uusi paremmalla menestyksellä. Valitettavasti hyväntekeväisyyteen tarkoitetut rahat kuluivat uuden keikan järjestämiseen, ja hyvä promootiokeikka kääntyi negatiiviseksi julkisuudeksi.

VAROITUS. Seuraavassa liveklipissä esiteltävät paljaat miesvartaloiden osat saattavat järkyttää herkkiä katsojia.


PS.

Lil' Kimin platinaa myyneeltä albumilta The Notorious K.I.M. (2000) jäi yli vetävä Muscles-cover Diamonds, jonka lauluosuudet hoiti soul-lauljatar Kelly Price.

"Bad girls" Kim ja Ross linkitettiin yhteen muista kuin musiikillista syistä. Kimin ystävät osallistuivat vuonna 2001 newyorkilaisen radioasema Hot 97:n ulkopuolella tapahtuneeseen ampumavälikohtaukseen. Kuukautta myöhemmin Rossia syytettiin turvatarkastajan pahoinpitelystä Heathrown lentokentällä. Ross oli hermostunut jouduttuaan perinpohjaiseen ruumiintarkastukseen. Tapaus ei lopulta johtanut seuraamuksiin, mutta Ross sai joulukuussa 2002 lyhyen vankeustuomion kärähdettyään rattijuopumuksesta. Kim tuomittiin 2005 vuodeksi vankilaan valehtelusta oikeuden istunnossa.

Jokeri III: Unessa - Regina (2011)

Regina-yhtyeen Jos et sä soita -single viittasi hauskasti Anna Hanskin biisiin, ja Soita mulle on tietysti iki-ihanan Mona Caritan legendaarinen Call Me -käännös (sanat Raul Reiman, 1980).

Blogosfääristä tuttu Soita mulle on myös Reginan eilen julkaistu ihastuttava kitarapop-albumi, joka nosti avausraitansa, Unessa-kappaleen ihan yllättäen hanttikorttien pakkaan. Biisin kuuluisi ilman muuta olla tähän asti läpikäytyjen kappaleiden mukana, joten sille myönnetään hanttikorttien kolmas jokeri ja samalla sijoitus noin 201 suosikkibiisin mainiossa joukossa.

Onneksi olkoon, biisintekijä ja multi-instrumentalisti Mikko Pykäri ja vokalisti Iisa Pykäri sekä rumpali Mikko Rissanen!

PS.

Lokakuussa 2011 julkaistiin menneen kesän auringossa hehkuva promovideo, jonka on ohjannut Osma Hirvilahti.

#147: The Universal - Blur (1995)

Lontoossa vuonna 1989 Seymour-nimisenä perustettu Blur oli 90-luvun parhaita yhtyeitä. Bändin päivittäin vaihtelevasta absoluuttisen parhaasta biisistä ei välttämättä löydy videota, mutta ensirakkaudestani The Universal löytyy kaksikin herkkupalaa.

Lämpenin brittipopille vuonna 1995. Niinpä syksyllä ilmestynyt The Great Escape oli ensimmäinen hankkimani Blur-albumi, ja seuraavan vuoden Ruisrockin Blur-live yhdessä Pulpin esiintymisen kanssa aikamoinen elämys.

Kolme vuotta myöhemmin Provinssirockissa Blur oli livenä ehkä jopa vielä parempi, mutta keskittyi ymmärrettävästi amerikkalaisen vaihtoehtorockin kanssa flirttailleeseen uudempaan tuotantoonsa, mikä on toki mahtavaa sekin. Kiertueen jälkeen yhtyeen jäsenet karkasivat omille teilleen, ja vain kolme neljästä palasi viimeistä Think Thank -studiolevyä (2003) äänittämään.

The Divine Comedyn tuotannon kanssa linjassa oleva The Universal tekee kunniaa 60-luvun rikkaasti sovitetulle brittipopille - ei siis rockille - ja easy listening- / lounge-viihteelle. Nyt kuusitoista vuotta myöhemmin elämme tukevasti uudella vuosisadalla, ja satelliitti tai oikeammin interweb tuo maailman joka kotiin. Saamme viettää hulluj... anteeksi onnen päiviä jälleen huomenna.

Jonathan Glazerin ohjaamalla promovideolla laulusolisti Damon Albarn poseeraa ja flirttailee katsojalle kuin Kubrickin Kellopeliappelsiinin (1971) pääosanesittäjä Malcolm McDowell. Hänen drooginsa kitaristi Graham Coxon, basisti Alex James ja rumpali Dave Rowntree seuraavat eleettöminä.

The Great Escapen toiseksi singleksi irroitettuna biisi nousi brittilistan viidenneksi. Biisin huikea live-esitys MTV European Awards 1995 -gaalassa oli omaa luokkaansa.



Tällä hetkellä Blurin soittajat ovat keskenään väleissä, mutta uutta levyä ei taida olla luvassa pitkään aikaan.

Jokeri II: Slip And Do It - Betty Wright (1975)

Bessie Regina Norris aloitti levytysuransa jo kolmevuotiaana sisarustensa perustamassa gospel-yhtyeessä The Echoes of Joy. Yksitoistavuotiaana tyttö vaihtoi tyylinsä souliin ja osallistui Miamin kykyjenetsintäkilpailuihin nimellä Betty Wright. Vuotta myöhemmin Wright solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa ja neljätoistavuotiaana hän sai ensimmäisen R&B- ja pop-listamenestyksensä singlellä Girls Can't Do What Guys Do. Samana vuonna 1968 Wright julkaisi myös ensimmäisen albuminsa My First Time Around.

Teinitähti sai uransa suurimman pop-hitin Clean Up Woman vuonna 1971, mutta USA:n ulkopuolella Wright huomattiin todenteolla Danger High Voltage -albumin hittien myötä kolme vuotta myöhemmin.

Danger High Voltage oli yksi ensimmäisistä kesällä 1979 Valintatalon Levypaikasta ostamistani oikeista LP-levyistä. Ostopäätökseen vaikuttivat AC/DC-kellojen kilinän lisäksi vanhojen Suosikki-lehtien melkein ulkoa opitut levyarviot ja tuoreemmat Diskosusi-lehden Wright-maininnat.

Koska LP miellytti, hankin myös Musiikki Fazerin tai Konemyynnin alelaatikosta seiskan Slip And Do It. Vuoden 1975 lopussa ilmestynyt single oli jäänyt nippa nappa USA:n R&B-singlelistan top 20:n ulkopuolelle, eikä saavuttanut listamenestystä Britanniassa. Tästä syystä kappaletta ei otettu mukaan seuraavalle Wright-LP:lle ...Explosion..!

Funk-biisillä soitti kaikista miami soul -levytyksistä vastannut huipputiimi, johon kuuluivat mm. kitaristi Willie "Little Beaver" Hale sekä kosketinsoittajat Timmy Thomas ja Benny Latimore. Kappaleen sovittaja on myös KC & The Sunshine Bandin ja George McCraen levyillä työskennellyt Mike Lewis. Tuottaja on lähes kaikkien miami soul -levytysten takapiru Willie Clarke.

Biisintekijä Eugene Dixonin tunnetuin alias on Gene Chandler, jolla mies teki merkittävimmän uransa chicago soul -vokalistina.



Wrightin levytysura jatkoi aktiivisena 90-luvun alkuun saakka, minkä jälkeen nainen on siirtynyt musiikkibisneksen taustavaikuttajaksi. Wright tuotti brittiläisen Joss Stonen kaksi ensimmäistä menestysalbumia The Soul Sessions (2003) ja Mind, Body & Soul (2004).

#148: It's Tricky - Run-DMC (1986)

Kaikkien aikojen merkittävin rap-ryhmä: newyorkilaiset MC Joseph "Run" Simmons + MC Darryl "DMC" McDaniels + DJ Jason "Jam Master Jay" Mizell = Run-DMC risteytti rapin ja hard rock -riffit jo kolmannella Rock Box -singlellään vuonna 1984.

70-lukulaisten funk- ja discoaktien tapaan glam-vermeisiin pukeutuneet old school hip hopparit olivat halunneet luoda vaikutelman supertähteydestä ja nousta tavallisen ghettokansan yläpuolelle. Nuoremman hip hop -yleisön oli paljon helpompi samaistua Run-DMC:n katu-uskottaviin jäseniin, ja kokoonpanon minimalistiset biitit ja freesiltä kuulostanut rap-tyyli nousivat USA:ssa kultalevykantaan jo genren sisäisen suosion voimin.

Rick Rubinin tuottaman yhtyeen kolmannen Raising Hell -albumin myötä Run-DMC muovasi myös mainstream-musiikin historiaa. Tästä levystä ja Rubinin edellisenä vuonna tuottamasta LL Cool J -debyytistä Radio alkoi hip hopin kulta-aika ja globaali esiinmarssi.

Yhdessä Steven Tylerin ja Joe Perryn kanssa levytetty versio Aerosmithin Walk This Waysta oli tietenkin valtava hitti, mutta NHL-otteluissa hattutemppujen jälkeen soiva It's Tricky on kestänyt ajan hammasta paljon paremmin.

DJ Jason Nevins nousi 90-luvun lopulla miljoonamyyntiin remiksauksellaan Run-DMC:n debyyttisinglestä It's Like That. Yksi miehen jatkohiteistä oli techno-/hip house -versio It's Tricky -biisistä.

Remix-hittien ansiosta pitkään alamaissa ollut Run-DMC herätettiin kiertueelle. Yhtye vieraili myös täyteen pakatulla Vanhalla syksyllä 1999, ja esitti muistaakseni Nevins-versiot molemmista biiseistä vanhojen rap-fanien kiusaksi kahteen kertaan.



Run-DMC julkaisi viimeisen albuminsa Crown Royal vuonna 2001. Simmonsin ja McDanielsin musiikillisia erimielisyyksiä tasoitellut Mizell murhattiin studioonsa lokakuussa 2002, ja kokoonpanon tarina loppui siihen. Yhtyeeseen perustuvan elokuvan valmistelusta uutisoitiin pari vuotta sitten.

Vuonna 2006 power pop -yhtye The Knackin Doug Fiegerille ja Berton Averrelle tuli puutetta pikkurahasta. He päättivät nostaa Run-DMC:tä vastaan tekijänoikeusjutun My Sharona -hittinsä kitarariffin luvattomasta sämpläämisestä. Vasta vaivaiset kaksikymmentä vuotta oli kulunut It's Trickyn ilmestymisestä. En tiedä, kuinka juttu on edennyt, mutta Fieger ehti kuolla syöpään viime vuonna.

#149: Make Me Smile (Come Up and See Me) - Steve Harley & Cockney Rebel (1975)

Alkuperäinen glam rock -yhtye Cockney Rebel hajosi jo kahden albumin jälkeen, mutta sen Bob Dylania ja David Bowieta ihannoinut nokkamies Steve Harley kokosi nopeasti uuden kokoonpanon rumpali Stuart Elliottin kanssa.

Bändin ensimmäisen Make Me Smile (Come Up and See Me) -singlen kitkerä viesti oli osoitettu Harleytä kaltoin kohdelleille vanhoille yhtyetovereille. Miljoonamyyntiin yltäneestä biisistä tuli Britannian listaykkönen helmikuussa 1975.

Alan Parsonsin tuottaman kappaleen taustalla laulavat seuraavana vuonna itsekin tähteyteen kohonnut Tina Charles ja paljon sessiokeikkaa tehnyt Linda Lewis. Akustista rytmiskittaa soittaa Harleyn myös Top Of The Pops -ohjelmaan järkännyt Marc Bolan.

Hanttikortti #198:llakin soittaneen Jim Creganin legendaariseksi muodostunut akustinen kitarasoolo on äänitetty soundcheckissä. Improvisointi todettiin niin mainioksi, että se lisättiin biisiin.



Varmaan aikojen tappiin tuoreelta kuulostavasta kappaleesta on tehty kymmenittäin coverversioita, mutta alkuperäinenkin Make Me Smile (Come Up and See Me) koki renesanssin 90-luvulla.

Singlen uusintajulkaisu nousi Britanniassa Top 50:iin sekä 1992 että Carlsberg-mainoksen ansiosta 1995, ja biisi sisältyi elokuvien The Full Monty (1997) ja Velvet Goldmine (1998) soundtrackeille.