#189: Standing On The Top - Rick James & The Temptations (1982)

Tämänkertaisen hanttikortin haltija Rick James piti myös funk-valtikkaa hallussaan 80-luvun alussa, kun James Brownin ja P-funkin imperiumit olivat romahtaneet vuosikymmenen vaihteessa. Punk funkiksi musiikkiaan kutsuneen Jamesin tunnetuin hitti oli tietenkin MC Hammerin sittemmin kopioima Super Freak (1981).

Kun kerrankin on mahdollisuus napata kaksi isoa saalista samalla kertaa, valitsin esittelyyn Jamesin kaikkien aikojen kovimmalle soul-lauluyhtyeelle The Temptationsille säveltämän ja tuottaman kappaleen Standing On The Top, minkä herra myös korokkeeltaan käsin yhtyeen kanssa oheisella videolla esittää. Kappale sisältyy sekä Jamesin albumille Throwin' Down että The Temptations -pitkäsoitolle Reunion.

Rick Jamesin pitkä musiikkiura juontaa juurensa 60-luvulle, jolloin hän Kanadassa asevelvollisuutta pakoillessaan vaikutti torontolaisessa Mynah Birds -nimisessä bändissä yhdessä Neil Youngin kanssa. Yhtye levytti Motown-yhtiölle albumin, mikä jäi julkaisematta managerisotkujen ja Jamesin armeijapakoilun takia. James palasi lopullisesti Motownin leipiin 70-luvun puolivälin jälkeen luoden Gordy-alamerkille oman musiikillisen imperiuminsa.

Jamesin artistikatraaseen kuuluivat muiden muassa funkbändi Stone City Band ja lauluyhtye Mary Jane Girls, joita molempia kuullaan myös Standing On The Top -kappaleella. Vastaavalla tavalla itsensä ympäröi vähän myöhemmin myös Prince, joka Jamesin mukaan kopioi häneltä kaiken lavaliikkeitä myöten miesten yhteisellä kiertueella 1979.

The Temptationsin bassolaulaja Melvin Franklin oli Jamesin setä, ja yhtye oli laulanut taustoja Super Freak -singlellä. Kun levy-yhtiö sai suostuteltua legendaariset päävokalistit David Ruffinin ja Eddie Kendricksin liittymään yhtyeeseen Reunion -albumille ja kiertueelle, James tarjoutui säveltämään ja tuottamaan seitsenhenkiselle The Temptationsille hitin. Kappaleesta ei valitettavasti tullut Jamesin soolohittien kaltaista huippumenestystä, vaan se kipusi USA:n R&B-listallakin vain kuudennelle sijalle.

Reunion-kiertue osoittautui The Temptationsille raskaaksi. Vuosikymmenien ketjupoltto oli vienyt terän Kendricksin falsetista ja Ruffin ei pystynyt hoitamaan kaikkia keikkoja oman huumeongelmansa takia. Kendricks ja Ruffin erosivat yhtyeestä ja jatkoivat uraansa duona.

Jamesin kokaiininkäyttö karkasi lapasesta 80-luvun lopulla huipentuen omituisiin kidnappausjuttuihin, joiden seurauksena mies joutui kiven sisään kahdeksi vuodeksi. Heikentynyt terveys haittasi comeback-yrityksiä, ja James kuoli sydänkohtaukseen elokuussa 2004.

PS.

Nykyään James tunnetaan musiikkiaan paremmin vuonna 2003 kuvatuista Chappelle's Shown Charlie Murphy's True Hollywood Stories -sketseistä. 2000-luvun James selittää tekemisiään: "Cocaine is a hell of a drug". Dave Chappelle esittää 80-luvun Jamesia: "I'm Rick James, bitch!"

#190: Capitalism Stole My Virginity - The (International) Noise Conspiracy (2001)

Neitsyys meni, ja vihelsi mennessään. Poliitikkojen siunaama varallisuuden uusjako veronmaksajilta pääomasektorille on paremminvointivaltion historiallisesti merkittävin taloudellinen projekti. Ja ruotsalaisen The (International) Noise Conspiracy -yhtyeen sanoman oivallisesti kiteyttävä iskusävelmä on vielä ajankohtaisempi kuin kymmenen vuotta sitten.



Vokalisti Dennis Lyxzén perusti (I)NC:n heti hc-bändinsä Refusedin hajoamisen jälkeen vuonna 1998. 1960-lukulaisen folk-laulaja Phil Ochsin lausumaa lainaten kuningasideana oli rockmusiikin ja radikaalin poliittisen sanoman yhdistäminen, eli Elvis Presleyn ja Che Guevaran risteyttäminen. Tässä ei täysin onnistuttu, mutta (I)NC yhdisti mainiosti Guevaran ja Elvis Costellon. Ei hassumpi saavutus sekään.

The Hivesin kansainvälinen läpimurto tapahtui pian The Bear Quartet -kitaristi Jari Haapalaisen tuottaman (I)NC:n kolmannen albumin A New Morning Changing Weather julkaisun jälkeen. Capitalism Stole My Virginity oli levyn ensimmäinen singlejulkaisu. (I)NC ei yltänyt Hivesin kaltaiseen menestykseen, mutta kansallisuus ja tyylillinen samankaltaisuus toivat bändille tervetullutta näkyvyyttä. Haapalainen pääsi myöhemmin tuottamaan mm. Ed Harcourtia ja Camera Obscura -yhtyettä.

The (International) Noise Conspiracy oli mielestäni parhaimmillaan kosketinsoittaja Sara Almgrenin vaikuttaessa mukana. Alamäki alkoi Rick Rubinin tuottamalla Armed Love -LP:llä (2004), kun aiemmasta soulahtavasta ja 60-lukuvaikutteisesta garagepunkista otettiin askel kohti standardimpaa hard rockia.

#191: Dead Moon - Mad Sin (2005)

Saksalaisen psykobilly-yhtye Mad Sinin Dead Moon's Calling -albumin kipakasti nakuttavalla nimibiisillä ei liene mitään tekemistä aikalaisbändi Dead Moonin kanssa. Zombiearmeijan ylösnousemuksesta kertovan kappaleen vierailevana vokalistina kuullaan tanskalaisen HorrorPops -yhtyeen Patricia Dayta.

HorrorPopsin ohella Day tunnetaan hänen Hard Rock Casinoa ja barbienukkevalmistaja Mattellia vastaan viime vuonna nostamastaan oikeusjutusta. Hard Rock Casino ja Mattell julkaisivat tekijänoikeuslupien kera sarjan rock'n'roll -barbieita kuten Debbie Harry, Joan Jett ja Cyndi Lauper, mutta Patricia Daylta ei kysytty lupaa tismalleen Dayn näköisen "hard rock cafe barbien" / "rockabilly barbien" valmistamiseen.

Big Cheese -lehden selailu tai käynti minkä tahansa psykobillybändin keikalla osoittavat, että Dayn pukeutumis- ja hiustyyli on omaksuttu niin laajasti, ettei oikeusjutulle taida löytyä riittävästi pohjaa.

New wave -vaikutteinen HorrorPops edustaa jo psykobillyn kolmatta aaltoa, mutta vuonna 1987 perustettu Mad Sin on toisen aallon veteraaniyhtye. Genre sai nimensä Johnny Cashin One Piece at a Time -kappaleen (1976) sanoituksesta, mistä termin nappasi käyttöönsä The Cramps -yhtye. Ensimmäinen itse musiikkiaan psykobillyksi, punkin ja rockabillyn synteesiksi kutsunut bändi oli brittiläinen The Meteors. Genrelle ovat tyypillisiä yliampuvan pukeutumistyylin ja musiikkityylien yhdistelemisen lisäksi kauhu- ja eksploitaatioelokuvista ammentavat "paljon verta ja karvoja" -tyyppiset sanoitukset.

Massiivisen vokalistin Köfte De Villen (s. Mourad Calvies), kitaristi Steinin (s. Thorsten Hunaeus) ja vuonna 2002 bändistä poistuneen Holly Burnetten triona aloittanut Mad Sin on nykyään viisihenkinen bändi. Showryhmään kuuluu vielä kuudentena jäsenenä tultasyöksevä taustalaulaja Hellvis. Dead Moon's Calling lienee Mad Sinin yhdeksäs studioalbumi, kun katalogista poisluetaan "virallinen" demobootleg, japanilainen vinyyli-EP ja bändin alkuvuosien tuotannon parhaimmiston koonnut kokoelmalevy.

Kovan julkaisutahdin lisäksi yhtye on tehnyt nimeään tunnetuksi ahkeralla keikkailulla ympäri maailmaa. Itse sain todistaa bändin vetreää keikkakuntoa Ilosaarirockissa 2008. Ruhrpott Rodeo 2007 -festivaaleilla taltioitu Dead Moon -liveversio ei yllä lähellekään Ilosaaren meininkiä. Rankka psykobilly-elämäntyyli - ja mitä kaikkea siihen sitten liittyykään - on saattanut DeVillen lähes haudan partaalle. Ennen viime vuonna ilmestynyttä Burn and Rise -albumia DeVille tilasi lisäaikaa laihduttamalla kolmanneksen painostaan.

#192: Baby I Don't Care - Transvision Vamp (1989)

Muun muassa The Troggs-yhtyeen käyttämää kitarariffiä kierrättävän Baby I Don't Care -biisin viehätys perustuu vetävän kitaroinnin lisäksi laulusolisti Wendy Jamesin räväkkään alkukirkaisuun ja polvet sulattavaan huokailuun. Biisin kaiutettu popsoundi on samoihin aikoihin myös Nina Hagenia ja Flesh For Lulu -bändiä tuottaneen saksalaisen ex- Gina X Performance -jäsenen Zeus B. Heldin käsialaa.

Brightonilaisen kitaristin ja lauluntekijän Nick Christian Sayerin päässä eli 1980-luvun alussa visio täydellisestä rockbändistä, missä hänen Eddie Cochranista, Bob Dylanista (hyvää syntymäpäivää sweet seventy), Velvet Undergroundista, Blondiesta, The Clashista ja science fiction -elokuvista ideoita ammentavia biisejään laulaisi skandinaavinen seksipommi. Patti Smithin biisejä yökerhossa esittänyt 17-vuotias blondi Wendy James oli tarpeeksi lähellä Sayerin unelmaa. Heistä tuli pariskunta.

Kuvitteelliseen Saturn 5 -elokuvaan biisejä demonnut duo muutti Lontooseen 18 kuukautta myöhemmin. Kolme vuotta parivaljakon kohtaamisen jälkeen Billy Idol oli ehkä kuumin nimi Atlantin toisella puolella, ja Idolin ex-bändikaveri Tony Jamesin scifi-bändi Sigue Sigue Sputnik brittiläisen musiikkitaivaan kirkkain komeetta. Ilmapiiri oli otollinen Nick Sayerille ja Wendy Jamesille, ja he onnistuivat solmimaan levytyssopimuksen MCA-yhtiön kanssa.

Muun muassa The Partisans -yhtyeessä soittanut Dave Parsons pestattiin basistiksi matkalla kämpiltä paikalliseen pubiin. Naapuriasunnossa majaileva Tex Axile (s. Anthony Doughty) oli elätellyt omaa unelmaansa rocktähteydestä (muun muassa hajoamisen partaalla olleessa X-Ray Spexissä 1978-1979) jo vuosikausia. Kosketinsoittaja Axile lupautui rumpaliksi, kunhan liverumpaliksi hankittaisiin oikea rumpali. Keikoilla Axile huolehti bändin ohjelmointipuolesta.

Transvision Vamp oli suosionsa huipulla vuonna 1989, jolloin yhtyeen toinen albumi Velveteen nousi brittilistan ykköseksi. Baby I Don't Care nousi albumin ensimmäisenä singlepoimintana listan kolmanneksi kotimaassaan ja Australiassa. Suomen listalla singleä ei jostain syystä noteerattu lainkaan, vaikka läpimurtosingle I Want Your Love oli noussut meillä listakolmoseksi ja Velveteen-albumikin oli top kympissä. Yhtye vieraili kesällä Provinssirockissa ja soitti ikiajoiksi mieleenjääneen keikan.

Kahden vuoden tauon jälkeen julkaistun kolmannen albumin (1991) vastaanotto oli tyrmäävä ja brittiläisen popmedian Wendy James -vastaisuus saavuttanut naurettavat mittasuhteet. Kun USA:n valloituskaan ei ottanut tulta alleen, yhtye hajosi kiertueen jälkeen.

Lontoolaiseen grungeyhtyeeseen Bush liittyneestä Parsonsista tuli menestyksekkäin Transvision Vampin jäsenistä. Axile on jatkanut puuhailua pienimuotoisempien musiikkiprojektien parissa. Masentunut ja päihdeongelmista kärsivä Sayer vetäytyi kokonaan musiikkibisneksestä. Jamesin epäonniset comeback-yritykset ovat jatkuneet näihin päiviin saakka.

PS.

Vuonna 2003 näyttelijä Jennifer Ellisonin Britney Spears -kopiointi Baby I Don't Care -kappaleesta nousi brittilistan kuudenneksi. Feikillä ja aidolla asialla ON eroa.

#193: Try A Little Tenderness - Otis Redding (1966)

Takavuosien soul-puristit vierastivat Otis Reddingiä sielukkuuden puutteen takia. Redding ei ollut tarpeeksi viileä, vaan sortui suoraviivaisessa rajuudessaan manerismiin, mikä tuotti miehelle lukemattomia jäljittelijöitä valkoisten rocklaulajien keskuudessa.

Yksi syy elitistien nyrpeään suhtautumiseen olikin miehen suuri suosio popparien keskuudessa. Reddingin hurjat live-esiintymiset Stax-kiertueilla ja Monterey Pop -festivaalilla (1967) tekivät suuren vaikutuksen yleisöön, joka ei kenties koskaan aikaisemmin ollut nähnyt mustaa soul-artistia livenä. Kuolema 26 vuoden iässä sinetöi Reddingin aseman rockin legendojen joukossa.

Redding kirjoitti suuren osan kappaleistaan itse, usein Stax-yhtiön vakituisen studioyhtyeen Booker T. & The MG'sin kitaristin Steve Cropperin kanssa. Olen kuitenkin poiminut hanttikortiksi coverbiisin Try A Little Tenderness, sillä siinä yhdistyvät samassa kappaleessa Reddingin molemmat puolet: romanttinen balladilaulaja ja Little Richard -imitaattorina uransa aloittanut testosteronia uhkuva seksipeto.

Booker T. & The MG'sin soittaman studioversion sovituksesta vastaa Isaac Hayes. Biisi oli Reddingin viidennen studioalbumin Complete & Unbelievable: The Otis Redding Dictionary of Soulin kolmas singlelohkaisu, ja se nousi USA:n pop-listan 25:ksi ja R&B-listan neljänneksi vuoden 1967 alussa.

Laitan oheen toisenkin videon kappaleesta. Studiolive Upbeat-televisio-ohjelmasta on Reddingin viimeinen taltioitu esiintyminen. Seuraavana iltapäivänä Reddingin ja hänen taustayhtyeensä The Bar-Kaysin seitsemänpaikkainen pienkone iskeytyi sumussa hyiseen järveen neljän mailin päässä laskeutumispaikaksi tarkoitetusta Madisonin lentokentästä.



Matkustajista vain trumpetisti Ben Cauley selvisi paleltumiskuolemalta. Vuorolennolla matkustaneella basisti James Alexanderilla kävi myös tuuri. Uusi The Bar-Kays -kokoonpano jatkoi levytysuraansa Alexanderin johdolla ainakin 90-luvun puoliväliin asti.

Otis Reddingiltä julkaistiin vuosina 1968-1970 neljä postuumia studioalbumia, joista ei voi päätellä, minne hänen musiikilliset ambitionsa olivat suuntautumassa. Ikäistään vuosia kypsemmän oloinen Redding tuskin oli pyrkimässä psykedeelisen rockin eturintamaan, niinkuin joskus on uumoiltu. Arvailla voi.

PS.

Try A Little Tenderness -kappaleen alkuperäinen versio on vuodelta 1932. Sen esittää brittiläinen Ray Noble orkestereineen, laulusolistinaan Val Rosing.

#194: Holiday - Nazareth (1980)

Vuonna 1968 perustettu skottilainen hard rock -bändi Nazareth on jäänyt historiankirjoituksessa monen aikalaisensa varjoon. Yhtyeen levyt eivät ole olleet varsinaisia suunnannäyttäjiä, ja tyylisuuntaa vaihdettiin uran kannalta ratkaisevina vuosina vähän liian monta kertaa. Vokalisti Dan McCafferty on laulajana ja keulakuvana sekä AC/DC:n Bon Scottin että Brian Johnsonin kaltainen velmu veijari, mutta bändin biisintekopuolella on ollut vajetta.

Yhtye on vastuussa yhden kyseenalaisen genren, powerballadin, synnystä. Roy Orbisonin ja Gram Parsonsin coveroimana tunnetuksi tulleen Everly Brothers -biisin Love Hurts Nazareth-versio myi platinaa USA:ssa vuonna 1975. Bändi itse ei kyennyt hyödyntämään tyylilajia kaupallisesti toista kertaa. Scorpions kiitti matkalla pankkiin.

McCaffertyn, kitaristi Manny Charltonin, basisti Pete Agnewin ja rumpali Darrell Sweetin ydinnelikko piti yhtä vuoteen 1990. Vuoden 1978 lopusta lähtien bändin miesvahvuutta ja soundia kasvatettiin toisella kitaristilla ja myöhemmin myös kosketinsoittajalla. Ensimmäinen kitaristivahvistus oli jo McCaffertyn sooloalbumilla (1975) kepittänyt ex- The Sensational Alex Harvey Band -klovnihahmo Zal Cleminson.

Toisella ja viimeisellä Nazareth-albumillaan Malice In Wonderland Cleminson nousi päävastuulliseksi biisintekijäksi ohi Charltonin. Cleminsonin panostuksen ja tuottaja Jeff Baxterin (ex-Steely Dan ja ex-Doobie Brothers) äänimaailman ansiosta levy myös erottuu Nazarethin mittavasta katalogista. Soundi ei ole järin raskas, vaan sijoittuu pikemminkin johonkin Z.Z. Topin ja Dire Straitsin aikalaisjulkaisujen puolimaastoon.

Malice In Wonderland oli kiehtovan kansikuvansa takia ensimmäinen hankkimani Nazareth-levy. Odotin tarttuvaa heavy rockia, mutta sainkin jotain sulateltavaa. Singleksi irroitettu Holiday on letkeä AOR-viisu, mistä ei valitettavasti ollut hitiksi. Promovideolla yhtyettä ei ole stailattu myyvän näköiseksi, mutta sellainen ei olisi biisin sanomaan sopinutkaan. Malice In Wonderlandin sisäpussista löytyvä söpö bändikuva ei vastaa videon karua todellisuutta.

Kymmenen vuotta myöhemmin näkemäni kvartetti toteutti livenä AC/DC-tyyppistä raskautta. Muita jäseniä viisi vuotta vanhempi kitaristi Charlton oli tuolloin juuri eronnut bändistä. Rumpali Sweet kuoli sydänkohtaukseen kesken USA:n kiertueen vuonna 1999, basistin poika Lee Agnew astui hänen tilalleen. Bändi kiersi 40-vuotisjuhlakiertueen merkeissä 2008. Charlton aiheutti suukopua ja närää keikkailemalla samaan aikaan samoissa kaupungeissa nimellä Nazareth featuring Manny Charlton.

PS.

McCaffertyn sekä isä ja poika Agnewin Nazareth julkaisi uusimman albuminsa Big Dogz kuukausi sitten. Ääninäytteiden perusteella kaikki on ennallaan.

#195: Superb - Lemonator (1996)

Bon Jovi esiintyy Olympiastadionilla kesäkuun 17. päivä. Hitlantis-sivustolla on kilpailu, jossa yhtyeelle haetaan suomalaista lämmittelybändiä. Viisitoista vuotta sitten Radio Mafian ja Warner Music Finlandin järjestämän vastaavan kilpailun voitti helsinkiläinen Lemonator. Bändin helmikuussa 1997 ilmestyneellä Laika & The Cosmonautsin Janne Haaviston ja Tom Nymanin tuottamalla debyyttialbumilla on kuvia keikasta. Avausraidan nimi on osuvasti Playing With Dinosaur. (Biisi oli kyllä mukana jo keikkaa edeltäneellä omakustanne-EP:llä).

Rumpalin veljen, Don Huonot -yhtyeen kitaristi Kie von Hertzenin ohjaama Superb-video kuvattiin stadionilla ja kaupungilla, missä yhtye pyöri X-Files -sarjan alienit mieleen tuovat keltaiset sitruuna-asut päällään. Saattaa olla, että taiteilijanimien Larry Crane, Repo Lemon, Gary Salmi ja Nez Trehnov taakse kätkeytyneet Lemonatorin jäsenet leikittelivät hetken ajatuksella Kiss-tyyppisestä imagosta. Todennäköisemmin eivät.

Median harhaanjohtavasti pinnalla olleeseen brittipoppiin yhdistämä Lemonator diggaili yli kaiken amerikkalaisen alternative rockin ja power popin guruyhtyettä The Posiesia. Hitaammista kappaleista saattoi löytää myös R.E.M.-vaikutteita. Yhtyeen ilmaisu kypsyi nopeasti, eikä se enää myöhemmin kyennyt debyyttisinglensä ja -albuminsa hiomattomaan raivoon ja naivistiseen raikkauteen.

Varsinkin yhtyeen kolme seuraavaa pitkäsoittoa saavuttivat kriitikoiden varauksettoman suitsutuksen. Vielä vuosituhannen vaihteessa odoteltiin kaveribändi Egotripin tapaan todellista läpimurtoa, mutta Lemonator ei oikein koskaan kunnolla breikannut suuremman yleisön keskuudessa. Sellaiseen bändi lienee liian sofistikoitunut.

Yhtyeen taitava pop-lauluntekijä Lasse Kurki toimii tuottajana ja tekee kappaleita muille artisteille. Ex-Hybrid Children -rumpali Kelly Ketonen on korvannut pitkään Intiassa Äiti Ammaa seuranneen Mikko von Hertzenin, josta on Von Hertzen Brothersin laulajakitaristina kuoriutunut menestynyt rocktähti.

#196: For The Love of Money - The O'Jays (1973)

Lauluntekijä- ja tuottajakaksikko Kenneth Gamble ja Leon Huff perustivat Philadelphia International Records -levymerkin vuonna 1971. Levy-yhtiö teki tunnetuksi kokonaan uuden soul-alagenren, phillysoulin, jonka mahtipontisista orkesterisovituksista ja hakkaavista funkrytmeistä kehittyi sittemmin disco, mutta myös 80-luvulla quiet stormiksi kutsuttu laulusoul.

Suurin osa PIR-yhtiön julkaisemasta musiikista tallennettiin Sigma Sound Studioilla Philadelphiassa studion omistajan ja pää-äänittäjän Joe Tarsian toimesta. Noin 30 vakituisen muusikon kollektiivi MFSB (Mother, Father, Sister, Brother) vastasi äänityksistä. Osa muusikoista, kuten Norman Harris ja Bobby Eli toimi myös säveltäjinä ja tuottajina.

Alunperin vuonna 1958 perustettu ja vuodesta 1961 lähtien useille eri merkeille levyttänyt lauluyhtye The O'Jays harkitsi jo uransa lopettamista ennen kuin teki levytyssopimuksen PIR-yhtiön kanssa. Tässä vaiheessa alkuperäinen viisikko oli kutistunut Walter Williamsin, William Powellin ja päävokalisti Eddie Levertin trioksi. Heti ensimmäinen PIR-single Backstabbers (1972) nousi USA:n R&B-listan ykköseksi ja ylsi miljoonamyyntiin.

Seuraavan vuoden lopussa trion toiselta PIR-albumilta Ship Ahoy singleksi lohkaistu For The Love of Money kipusi R&B-listan kolmanneksi ja pop-listan yhdeksänneksi huhtikuussa 1974. Yli seitsemänminuuttinen albumiversio oli pohjustanut hyvin listamenestystä saamalla pituudestaan huolimatta yllättävästi soittoaikaa radiossa.

Kappaleen raamatullinen nimi oli peräisin Uudesta testamentista, Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Timoteukselle: "Rahan himo on kaiken pahan alkujuuri". Tyrmäkkä ja yhteiskuntakriittinen funkbiisi osoittaa, että PIR ja The O'Jays taipuivat paljon muuhunkin kuin siihen sinfoniseen discosoul -tyyliin, mistä levymerkki ja yhtye parhaiten tunnetaan. Vuoden 1975 parhaan R&B-esityksen Grammy-palkinnon The O'Jays kuitenkin hävisi Rufus-bändille.

Yhdeksi For The Love of Money -kappaleen säveltäjäksi on Gamblen ja Huffin lisäksi kreditoitu biisiä dominoivan legendaarisen bassokuvion soittanut funk- ja jazz-mies Anthony Jackson. Tarsia äänitti Jacksonin wah wah -basson phaser-efektin läpi ja Gamble lisäsi miksausvaiheessa kaikua. Jackson ei kuulunut MFSB:n vakituiseen väkeen, eikä ole mukana myöskään Soul Train -ohjelmassa taltioidulla videolla.

CBS-jättiläisen jakelussa Philadelphia Internationalin back-katalogi oli arvossaan, eikä PIR-albumeita koskaan Tamla Motown- ja ABC-julkaisujen tavoin dumpattu supermarkettien cut out -laareihin. Nykypäivänä sillä ei tietenkään enää ole merkitystä, kun vanhat dollarin / neljän markan levytkin on hilattu huippuhintoihin. Ship Ahoy -LP:n arvo on pysynyt vuosien saatossa suurinpiirtein ennallaan.

Vuosikymmenen puolivälissä Philadelphia International Records oli merkittävin soul-levymerkki. The O'Jaysin menestys jatkui R&B-albumilistalla aina 2000-luvun alkuun saakka. Singletkin nousivat hätyyttelemään R&B-listakärkeä vielä 90-luvun alussa. Pop-listoilla trio ei pärjännyt enää 70-luvun jälkeen.

PS.

Sanomaltaan edelleen ajankohtaisen For The Love of Money -biisin bassokuvio saattaa olla tuttu Grandmaster Melle Melin ja The Furious Fiven old school hip hop -singleltä Step Off (1984). Ympäri käydään - Melle Mel aloittaa kappaleen kuuluisalla Rufusin solistia Chaka Khania ylistävällä rapillaan.

#197: Lift Every Voice And Sing - Ray Charles (1972)

Lift Every Voice And Sing on alunperin mustan runoilijan ja poliitikon James Weldon Johnsonin vuonna 1900 kirjoittama teksti, johon hänen veljensä musikaalisäveltäjä John Rosamond Johnson teki musiikin viisi vuotta myöhemmin. Mustien kansalaisoikeusjärjestö NAACP omi kappaleen afroamerikkalaisten kansallislauluksi vuonna 1919. Rotuerottelua vastustaneen kansalaisliikkeen 1955-1968 aikana kappale koki renesanssin. Ehkäpä tunnetuimman levytetyn version julkaisi vuonna 1970 entinen Motown-artisti Kim Weston.

Jo 1940-luvulla ensimmäiset levynsä julkaissut aloittanut Ray Charles oli yksi merkittävimmistä soul-musiikin pioneereista, levyttäen myös rockaavaa rhythm & bluesia, viileää big band -jazzia, sielukasta countrya ja puhdasta lounge-viihdettä. Tunnetuimmat kappaleensa Charles äänitti 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, mutta jatkoi levytysuraansa aina kevääseen 2004 asti.

"Konservatiivinen liberaali" Charles julkaisi oman yhteiskunnallisesti kantaaottavan albuminsa A Message From The People vuonna 1972. Sen kannessa nurmikolla hengailevaa monirotuista lapsikatrasta katselevat taivaasta murhattujen suurmiesten Robert ja John F. Kennedyn, Abraham Lincolnin ja Martin Luther Kingin haamut - Charles itse istuu mietteliään näköisenä etualalla.

The Dick Cavett Showssa taltioitu albumin avausraita on Quincy Jonesin sovittamaa levyversiota hillitympi. Valitettavasti en löytänyt youtubesta yhtään varsinaisen albumin biisiä. Lift Every Voice And Sing on mielestäni parempi valinta kuin samassa showssa esitetty päätösraita America The Beautiful. Albumilta singleksi lohkotusta Melanie-coveroinnista What Have They Done To My Song, Ma löytyy vuosia myöhemmin taltioituja duettovideoita.

Yllä esiintyvässä The Raelettes -kokoonpanossa ovat mukana Vernita Moss, Susaye Greene, Mable John, Dorothy Berry, ja Estella Yarbrough. Mable John oli ensimmäisiä Motownille levyttäneitä naisartisteja. Muita The Raelettes -naisia päätä lyhyempi Susaye Greene oli viimeinen The Supremes -yhtyeeseen liittynyt jäsen ja mukana kahdella viimeisellä vuonna 1976 ilmestyneellä The Supremes -albumilla.

#198: Ain't Love A Bitch - Rod Stewart (1978)

Amerikkalaistuneen Rod Stewartin yhdeksännen sooloälpeen Blondes Have More Fun tunnetuin kappale on tietenkin Da Ya Think I'm Sexy? -discobiisi, mitä pidettiin lopullisena todistuksena supertähden rappiosta.

Vanilla Fudgessa ja Cactusissa aiemmin soittaneen Rod Stewart Groupin rumpali Carmine Appicen ja blondatun harjastukan itsensä lainatavarasta kokoama fuusioklassikko jäi kiinni brasilialaisen Jorge Ben Jorin Taj Mahal -hitin (1976) plagioinnista. Bobby Womackin (If You Want My Love) Put Something Down On It -biisin (1975) kopioinnista ei sentään nostettu oikeusjuttua. Stewart lahjoitti kappaleen tekijänoikeustuotot lastenjärjestö Unicefille.

Blondes Have More Fun oli ensimmäinen Rod Stewart -albumini. Hajanainen kokonaisuus keräsi varmasti korvissani ansaitsematonta gloriaa, mutta näiltä Stewartin vähemmän arvostetuilta albumeilta löytyi hittien lisäksi aina myös pikkuruisia helmiä. Juuri sellainen on Ain't Love A Bitch. Stewartin yhdessä bändinsä kitaristi Gary Graingerin kanssa säveltämä biisi on leppoisa jatko-osa hänen kenties tunnetuimmalle soolohitilleen Maggie May. Ain't Love A Bitch julkaistiin seuraavan vuoden puolella myös singlenä. Se menestyi mukavasti listoilla saavuttaen Britanniassa 11. ja USA:ssa 22. sijan.

Biisin utuisella playback-videolla esiintyvät Rod Stewart Groupin jäsenet ovat edellisten lisäksi 70- ja 80-luvuilla paljon käytetty sessiobasisti, keskellä keinuva hattupäinen Philip Chen ja akustista kitaraa soittava ex- Steve Harley & Cockney Rebel -kitaristi Jim Cregan, joka viihtyi Stewartin matkassa aina vuoteen 1995 asti (EDIT Videon lataajan youtube-tili on poistettu, eikä vaihtoehtoista versiota kappaleesta löytynyt).

Tämän vuosituhannen The Great American Songbook -levyt ovat palauttaneet Stewartin USA:n listojen huipulle - sarjan kolmas osa Stardust (2004) nousi albumilistan ykköseksi kaksikymmentäviisi vuotta Blondes Have More Funin kärkipaikan jälkeen. Kyllä kansa tietää.

PS.

Alkuperäinen Maggie May vuodelta 1971 on tietenkin omaa luokkaansa. Top Of The Pops -esityksessä mukana oli The Faces -yhtyeen lisäksi jakkaralla istuva dj John Peel, joka teeskenteli soittavansa banjoa.

#199: Kiss An Angel Good Morning - Charley Pride (1971)

Muutaman vuoden takainen The Marty Stuart Showssa taltioitu klippi esittelee vetreän seitsemänkymppisen Charley Priden laulamassa kaikkien aikojen suurimman hittinsä Kiss An Angel Good Morning. Videon versio on alkuperäiselle levytykselle uskollinen. Yli miljoona myytyä kappaletta ja viisi viikkoa USA:n countrylistan ykkösenä toivat Pridelle neljäkymmentä vuotta sitten kultasinglen.

Hittejä Charley Pridella todellakin piisasi. Hän nousi kotisivujensa mukaan vuosina 1969-1984 peräti 36 kertaa USA:n country-singlelistan ykköseksi, mikä on lievää liioittelua. Joel Whitburnin luotettavan listakirjan mukaan oikea luku on "vain" 29 kertaa. Jälkimmäinenkin saavutus riittää nostamaan Priden korkealle genren kaikkien aikojen menestyneimpien artistien listalla. Hän oli myös 70-luvulla Elvis Presleyn jälkeen RCA-levymerkin eniten levyjä myyvä artisti.

Ensimmäisten James Brown -levyjen kansikuvissa ei ollut kuvia artistista. Samanlaisen kohtalon koki myös kaikkien aikojen menestynein musta countrylaulaja Pride, jonka kuvia pantattiin siihen asti, että radio-dj:t, radionkuuntelijat ja levynostajat oli koukutettu miehen sielukkaaseen baritoniääneen. Syvässä etelässä rotukysymys oli 60-luvun lopulla kuuma peruna, mutta lopulta Charley Priden ihonvärillä ei ollut mitään väliä. Hänen musiikkinsa oli puhtoista countrya edesmenneen levymerkkikollegansa Jim Reevesin hengessä.

Memphis Red Sox -joukkueessa pelannut Pride tähtäsi baseball-ammattilaiseksi, mutta kaksi vuotta kestänyt asepalvelus katkaisi haaveen tehokkaasti. Onneksi mies oli soittanut kitaraa teini-ikäisestä lähtien. Hän oli jo vuonna 1958 äänittänyt muutamia kappaleita legendaarisella Sun-studiolla. Pride solmi levytyssopimuksen RCA:n kanssa vuonna 1966, ja jo kolmas single noteerattiin countrylistan top tenissä.

Kiss An Angel Good Morning -biisistä levytti pop-version vuonna 1972 Walesin tiikeri Tom Jones ja vuonna 1974 Trojan-merkille reggae-artisti Ken Parker. Biisintekijä Ben Peters ylti uransa toiseen suurmenestykseen Boris Gardinerin noustessa yllättäen brittilistan ykköseksi laulunikkarin jälleen aamuaiheisella kappaleella I Want To Wake Up With You (1986).

Charley Priden levyjä voi edelleen helposti löytää kirpputoreilta. Mikäli Charlie Richin kaltainen outlaw-countrysta oikealle liippaava meno uppoaa, kannattaa tsekata myös Charley-kaima. Priden tuotanto voi olla lievästi sokeroitua, mutta mies ei koskaan sorru imelään vetistelyyn tai junttihuumoriin.

#200: Song With A Mission - The Sounds (2006)

Helsingborgilaisten lukiokavereiden Félix Rodríguezin, Maja Ivarssonin, Johan Bengtssonin ja Fredrik Nilssonin vuonna 1998 perustaman The Sounds-yhtyeen toinen albumi Dying To Say This To You äänitettiin Kalifornian Oaklandissa.

Levyn tuotti Jeff Saltzman, joka oli hankkinut mainetta aiemmin The Killers-yhtyeen debyytillä Hot Fuss (2004). Albumin ensimmäiseksi singleksi valittiin sen skandinaavisen rajusti toimintarokkaava avausraita, Rodriguezin rollari-/strokesmaisella kitarariffillä starttaava vauhdikas Song With A Mission.

Sielukkaan lisänsä kappaleeseen tuovat taustalaulajattaret Jeanie Tracy ja Annie Stocking. Sooloartistinakin klubihittejä levyttänyt Tracy oli mukana 1980-luvun alussa Sylvesterin taustayhtyeessä Two Tons Of Fun. Stocking on laulanut mm. Van Morrisonin ja Whitney Houstonin taustalla.

The Soundsin missio ei ollut sen vähäisempi kuin pop-maailman valloitus. Vuonna 2006 yhtye teki yli 200 keikkaa, joista yli puolet yhtyeen päämarkkina-alueella USA:ssa. Song With A Missionista ei tullut suurta hittiä, mutta varsinkin seuraavat albumilta lohkotut singlet Painted By Numbers ja Tony The Beat toivat yhtyeen nimen yhä suuremman yleisön tietoisuuteen.

Maaliskuussa ilmestynyt neljäs pitkäsoitto Something To Die For palaa nimikappaleen lisäksi kakkosalbumin teemaan myös singlellä Better Off Dead. Musiikillisesti The Soundsin new wave revivalin eväät on jo kuitenkin syöty. Alkuperäiseltä Blondieltakin ilmestyy kesäkuussa uusi albumi.

#201: I Can Do It - The Rubettes (1975)

Studiomuusikoista vuonna 1973 kootun The Rubettesin järjestyksessä toisen albumin We Can Do It "nimikappale" oli yhtyeen kunnianhimoisin hittisingle.

Rock'n'roll -nostalgian ja Beach Boysin hengessä brittilistan seitsemänneksi ja Suomen singlelistalla peräti viidenneksi noussut kappale oli yhtyeen muiden hittien tavoin biisintekijä- ja tuottajaduo Wayne Bickertonin ja Tony Waddingtonin käsialaa.

Bickerton-Waddington -duo aloitti musiikkiuransa ex-Beatles -rumpali Pete Bestin bändin Pete Best Fourin basistina ja kitaristina. 1970-luvun alun fifties-nostalgiassa duo suunnitteli osallistuvansa euroviisukarsintoihin myöhemmin listaykköseksi nousseella Sugar Baby Love -kappaleella. Kisojen sijaan biisiä tarjottiin muun muassa Showaddywaddy-yhtyeelle. Kun tarjoukset vetivät vesiperän, perustivat kappaleen demolla soittaneet Alan Williams ja John Richardson The Rubettes -yhtyeen. Biisin laulaja Paul DaVinci halusi soolouralle, joten myöhemmät The Rubettes -biisit lauloi pääasiassa Williams.

Aiempien Polydor-merkille levytettyjen menestyskappaleiden innoittamana I Can Do It oli Bickertonin ja Waddingtonin perustaman oman State-levymerkin ensimmäinen julkaisu (STAT-1). Videolla bändi esiintyy Top Of The Pops -showssa.

Glam rockin jälkijunassa markkinoille ilmaantuneen The Rubettesin visuaalinen jippo oli niinkin yksinkertainen kuin The Great Gatsby -leffan vastikään muotiin tuoma 1920-lukulainen lippalakki. Yhtye leimautui lippiksiinsä niin lujasti, että suosio lähti laskuun heti, kun siisteistä päähineistä luovuttiin.

PS.

Bickerton-Waddington -duon nimi luki muuten myös Luke Hainesin The Auteurs -yhtyeen The Rubettes -pikkuhitin (1999) krediiteissä. Tällä vuosituhannella keikkailee kaksi kilpailevaa The Rubettes -kokoonpanoa, ja nimestä on käyty oikeutta. Molemmat yhtyeet saivat luvan nimen käyttöön.