#122: Parental Guidance - Judas Priest (1986)

Vuonna 1985 noin kymmenen vuotta putkeen kiertänyt ja levyttänyt Judas Priest -yhtye latasi akkujaan ja tutkaili kiinnostuneena Los Angelesin hair metal -osaston yhtyeitä. Yhtyeen seuraavan Twin-Turbo-albumin oli tarkoitus nostaa Priest teknisesti ja visuaalisesti kokonaan uudelle tasolle ja lyödä kaupallisesti laudalta ZZ Topin Eliminator ja Def Leppardin Pyromania (molemmat albumit 1983).

Bahamasaarten Nassaun Compass Point -studioilla äänitettiin Tom Allomin johdolla kahdeksantoista tarkoituksella äärimmilleen tuotettua, kitarasyntikoiden sävyttämää pehmeäsoundista kappaletta. Levy-yhtiö CBS ei kuitenkaan uskaltanut kustannusten pelossa julkaista tuplalevyllistä uutta materiaalia.

Monet metallikriitikot teurastivat arvioissaan kahtia amputoidun Turbon. Levy menestyi Britanniassa heikommin kuin yksikään Priest-albumi vuoden 1976 Sad Wings of Destinyn jälkeen. Vasta vuonna 2004 Classic Rock -lehti nosti levyn kahdenkymmenen kaikkien aikojen aliarvostetuimman rock-albumin joukkoon.

Yksi Turbon hienoimmista hetkistä on klassinen Priest-yhteislaulu Parental Guidance, joka näyttää keskisormea Parental Music Resource Centerin eli "Washingtonin rouvien" rockin vastaiselle ristiretkelle. Priestin Eat Me Alive -biisi (1984) oli mukana viidentoista rouvien silmätikuksi joutuneen kappaleen eli "filthy fifteen"in joukossa. PMRC:n suosituksesta levy-yhtiöt alkoivat painaa levynkansiin "parental guidance" -tarroja varoittamaan kappaleiden lyriikoiden poliittisesti epäkorrektista sisällöstä. Parental Guidance irroitettiin Turbo-albumin kolmanneksi singleksi vuoden 1987 puolella.

Birminghamissa perustettu Judas Priest oli vaihtelevien bändikokoonpanojen nimenä jo loppuvuodesta 1969. Varsinaisen Judas Priestin tarina alkaa seuraavana vuonna tai oikeastaan vasta vokalisti Robert Halfordin liityttyä mukaan sisarensa poikaystävän, basisti Ian Hillin, hard rock -bändiin kevätkesällä 1973.

Yhtyeen valmistautuessa ensimmäisen albuminsa Rocka Rollan (1974) äänityksiin levy-yhtiö Gull ehdotti, että bändi ottaisi soundinsa tukevoittamiseksi lisäjäsenen. Koska kitaristi Kenneth "K.K." Downing ei halunnut yhtyeeseen urkuria tai puhaltajaa, hän pyysi mukaan toista soolokitaristia Glenn Tiptonia. Kahden vuorottelevan soolokitaristin tuplajyystöstä tuli Priestin soundin keskeinen elementti Rob "Metal God" Halfordin teräksisen lauluäänen ohella.

Turboa seuranneelta Fuel For Life -kiertueelta nauhoitettiin konserttitaltiointi Priest...Live! (1987). Livelevyn setistä hieman poikkeava keikka tallennettiin kesäkuussa 1986 Dallasissa ja julkaistiin VHS:llä. DVD-versio Electric Eye -nimellä ilmestyi vuonna 2003.

Kiertueella tuli jonkinmoinen skandaali Legs Diamondin rumpalin Jonathan Valenin verhojen takana soittamisesta. Priestin itsensä mukaan vain Dave Hollandin rumputeknikkona esiintynyt Valen vahvisti keikoilla sähkörummuillaan näkyvillä esiintyneen Hollandin soittoa, ja lisäsi joukkoon ylimääräisiä fillejä ja lisäbasarin. Lisäksi Valen vastasi joistakin kitaraefekteistä. Sekvenssereitä ei käytetty, joten homma vaati livenä melkoista tarkkuutta. Holland itse erosi Judas Priestistä musiikillisten erimielisyyksien ja henkilökohtaisten ongelmien vuoksi kymmenen palvelusvuoden jälkeen vuonna 1989.



Rob Halford palasi yhtyeeseen kymmenen vuoden hajaannuksen jälkeen vuonna 2003. Coppolan Draculan päähenkilöltä nykyään näyttävä vokalisti tuli soolouransa aikana ulos kaapista ja levytti hyvää soolojatkoa Priest-levyille. Muu yhtye kokeili siipiään hieman raskaamman metallin parissa laulusolistinaan Tim "Ripper" Owens. Toinen perustajajäsen K.K. jäi bändistä eläkkeelle viime huhtikuussa.

#123: Trick of the Wrist - Michael Monroe (2011)

Kävin viime viikolla hakemassa itselleni Ari Väntäsen kirjoittaman erinomaisen Michael Monroe-elämäkerran, ja samalla Michael piirusti kirjan kansilehdelle hopeatussilla koristeellisen nimmarin. Vaikka Matti Fagerholmin välillä kivikkoinen ura ei ole aina innostanut minua yhtä paljon kuin hänen emoyhtyeensä Hanoi Rocks, olen lähes jokaikisellä keikalla ollut aivan fiiliksissä hänen esiintymisensä energian valtaisasta määrästä.

Oma levysuosikkini on edelleenkin Monroen ensimmäinen sooloalbumi Nights Are So Long (1987), mikä aikoinaan toimi käyntikorttina isolle levyfirmalle. Hienoa Stiv Batorsin soololevyn kaltaista power poppia ja puhdasta Little Richard -vaikutteista new yawk- rock 'n' rollia sisältävän albumin Dead Boys -kitaristi Jimmy Zeron säveltämää nimikappaletta ei löydy tuubista. Siellä on vain Dead Boysin vuonna 1987 julkaisema single, mutta kirjan mukaan Monroen versio on originaali.

Hanoi Rocksin jälkimmäisen inkarnaation jälkeen Michael Monroe on saanut koottua ympärilleen kaikkien aikojen parhaan nimeään kantavan kokoonpanon. The Wildhearts esiintyi Ruisrockissa heinäkuussa 2009, ja Monroe lauloi keikalla Peace of Mind -albumilleen (1996) coveroimansa MC5:n Kick Out The Jamsin. The Wildheartsin nokkamies David "Ginger" Walls ja Monroe alkoivat säveltää yhdessä biisejä. Ex-bändikaveri, basisti Sami Yaffa saapui legendaarisen New York Dollsin kanssa keikalle Monroen nykyiseen kotikaupunkiin Turkuun heinäkuun lopussa. Monroe astui lavalle myös Dollsien kanssa, ja kulisseissa alettiin supista Monroen napsivan itselleen jäseniä molemmista bändeistä. Henkilöllisyydet eivät olleet vielä selvillä.

Michael Monroen yhtyeen kokoonpano julkistettiin tammikuun 2010 lopussa Los Angelesissa. Ex-Demolition 23 -rumpali Jimmy Clark oli kuitenkin jo sitoutunut country-laulajatar Taylor Swiftin roudariksi, joten hän joutui eroamaan samantien. Kitaristi Todd Youth ehdotti rumpaliksi suomalaissyntyistä Karl "Rockfist" Rosqvistia, jonka kanssa hän oli soittanut The Chelsea Smilesissa. Vain pari viikkoa ennen USA:n kiertueen alkua Youth ilmoitti liittyvänsä ex-Kiss Ace Frehleyn bändiin. Yaffa sai suostuteltua New York Dolls -kitaristi Steve Conten hänen tilalleen.

Vaikka Michael Monroen uuden kokoonpanon keikat ovat tehneet kovan vaikutuksen, en ole ollut aivan varauksettoman innostunut Jack Douglasin tuottamasta Sensory Overdrive -albumista. Biiseistä päävastuullisen Gingerin sävelkynä ei ole ollut materiaalin parissa terävimmillään. Tulkinta on kyllä kohdallaan. Albumin Iggy & The Stooges -vaikutteinen avausraita ja tuore singlepoiminta Trick of the Wrist saa hanttikortin aseman räväkän videonsa ansiosta. Michaelilla on nuorekkuutensa takana jokin taikatemppu, salainen ranneliike.

Niinkuin kuvasta näkyy, Ginger erosi bändistä Provinssirockin jälkeen kesäkuussa 2011. Rivimiehen asema ei riittänyt Gingerille, enkä sitä uskaltanut odottaakaan. Uudeksi kitaristiksi liittyi taukoa pitävän Backyard Babies -yhtyeen kitaristi, soololevyään valmistellut Andreas Dregen. Lavalla Dregen on nuoren Andy McCoyn kaltainen pitelemätön showmies, Monroen arvoinen showkumppani. Pidän molempia peukkuja ja ukkovarpaita ylhäällä, että ylihuomenna Wolverhamptonista starttaava brittikiertue sujuisi nappiin. Ohessa yhtyeen esiintyminen Ruotsin TV4-kanavalla.

#124: Walk Idiot Walk - The Hives (2004)

Koska Walk Idiot Walk -promovideon upotus blogiin on estetty, voit käydä katsomassa sen tästä linkistä. Ruotsin Fagerstassa 80- ja 90-luvun alussa startannut pikkupoikien autotallibändi muutti nimensä The Hivesiksi ja tyylinsä garage punkiksi vuoden 1993 tienoilla.

Veljekset ja perustajajäsenet kitaristi Nicholaus Arson eli Niklas Almqvist ja vokalisti "Howlin'" Pelle Almqvist ovat tähän päivään saakka pitäneet kiinni tarinasta, että Randy Fitzsimmons -niminen pop-svengali olisi löytänyt heidät. Manageri ja biisintekijä Fitzsimmonsin nimi löytyy edelleenkin The Hivesin krediiteistä, vaikka on yleisesti tiedossa, että biisit ovat Niklaksen käsialaa. Fitzsimmons lienee nykyään koko bändin pseudonyymi.

Yhtyeen onnenpotkuksi ja kiroukseksi osoittautui vuosituhannen vaihteessa jyllännyt garagerock- ja kitararockbuumi ja sen valitettavan lyhyeksi alaviitteeksi jäänyt scandinavian action rock -aalto, jonka ansiosta täkäläiset rockbänditkin saivat ansaitsemaansa huomiota.

Entisen Creation-levymoguli Alan McGeen vuonna 2000 perustama Poptones-levymerkki julkaisi lokakuussa 2001 The Hivesin siihen astisesta tuotannosta Your New Favourite Band -kokoelman, mikä kovan mediasuitsutuksen saattelemana nousi brittilistan seitsemänneksi.

Marraskuussa 2001 yhtye vieraili Turussa Säätämö-klubilla, ja New Musical Express -aviisi teki ison raportin pimeästä (lumettomasta) kaupungista Neuvostoliiton rajalla. Lehdessä oli lähes sivun kokoinen kuva The Hives -keikasta, missä pönötän "parin" muun yleisön edustajan kanssa.

Buumeissa on se huono puoli, että ne tuppaavat loppumaan. Uuvuttava kiertueputki ja levy-yhtiösotkut viivästyttivät The Hives -studioalbumien välin peräti neljän vuoden mittaiseksi. Ainakin meikäläiseltä taisi jo usko loppua matkan varrella.

Yhtyeen kolmas studioalbumi ja ensimmäinen varsinainen major-julkaisu Tyrannosaurus Hives (2004) oli kuitenkin mainio levy. Albumin takakannen kuvassa muuten näkyy kaksitoista jalkaa, mitä on pidetty todisteena Fitzsimmonsin olemassaolosta.

The Hives oli ja on parhaimmillaan keikoilla, ja bändi on juuri niin hyvä kuin viimeinen keikkansa. Koska aika kultaa hyvän keikkamuiston, bändin pitäisi joka ainoa kerta, kerta toisensa jälkeen pystyä ylittämään itsensä. Se ei ole mahdollista, vaikka The Hives on kyennyt siihen muutamaan otteeseen.

Varsinainen The Hives -villitys huipentui kesäkuussa 2004 julkaistuun Walk Idiot Walk -singleen. Keith Richards -tyyppisen kitarariffin kruunaamasta biisistä tuli bändin suurin hitti. Alla bändi esittää biisin David Lettermanin Late Showssa.



Ohessa Walk Idiot Walk livenä Brysselissä lokakuussa 2004. Keikka on tallennettu edullisesti löytyvälle Tussles in Brussels -dvd:lle (2005), mikä pitää sisällään myös fiktiivisen dokumentin bändin vaiheista, kuusi tv-ohjelmissa tallennettua esitystä ja kuusi promovideota. Suosittelen lämpimästi.



The Hivesin viime vuonna julkaisema matalan profiilin cover-EP Tarred and Feathered sisälsi muun muassa version Zero Boysin 80-luvun alussa levyttämästä punk-klassikosta Civilizations Dying.

#125: Walking With Thee - Clinic (2002)

Liverpoolilaisen Clinic-yhtyeen toisen albumin nimikappale Walking With Thee julkaistiin singlenä pitkäsoiton ennakkomaistiaisiksi helmikuussa 2002. Mieleenjäävästä MTV:n voimasoitossa olleesta videosta huolimatta sekä jollain tapaa Placebo-yhtyeestä muistuttavan singlen että koko albumin listamenestys jäivät vaatimattomiksi.

Muun muassa Elbown levyjä ja Blurin joutsenlaulun Think Thankin (2003) tuottanut Ben Hillier ei vaikuttanut bändin dementoituneeseen The Cure tapaa The Residentsin -soundiin juuri mitenkään, mutta Hillier itse käytti Cliniciltä saamiaan oppejaan hyödyksi toimiessaan myöhemmin tuottajana The Horrors -yhtyeen debyytillä Strange House (2007).

Vokalisti Adrian "Ade" Blackburn ja kitaristi Jonathan Hartley perustivat Clinicin edellisen Pure Morning -yhtyeensä raunioille vuonna 1997. Yhtyeen kirpputoreilta hankittujen analogisten kosketinsoittimien ja primitiivisten kitarariffien vuoksi bändiä on pidetty jonkinlaisena garage rock -yhtyeenä, mutta Clinic itse on pyrkinyt kaiutetulla, monotonisella riffailullaan jonkinlaiseksi Brian Wilson -pop-vaikutteilla silatuksi Can-yhtyeeksi.

Modernin Radiohead-vaikutelman aikaansaadakseen Blackburn on tarvinnut lisäksi kirurginmaskin - ja kuulostaakin erehdyttävästi mongertavalta Thom Yorkelta. Clinicin kvartetin täydentää vielä rytmiryhmä Brian Campbell (basso ja huilu) sekä Carl Turney (rummut ja piano).

Oheinen Walking With Thee -live on peräisin David Lettermanin Late Showsta. Clinic on valmistautunut Amerikan valloitukseen pukeutumalla kotikaupunkinsa tunnetuimman bändin The Beatlesin tapaan.



Clinic on jatkanut kivikkoista uraansa sitkeästi näihin päiviin saakka. Viimeisin hieman seestyneemmältä vaikuttanut Bubblegum -albumi julkaistiin vuosi sitten.

PS.

Suurimman osan vaikutteistaan Clinic tempoi luonnollisesti suomalaiselta post punk -artisti Tohtori Tornadolta, joka Tuomari Nurmion vanavedessä julkaisi kaksi seiskatuumaista singleä Kerberos-merkillä vuonna 1979. Ajan ulkopoliittista doktriinia mukaillen USA:n ulkoministeri Cyrus Vancea arvostellut Sairas vääns sijoittui Syksyn Sävel -kilpailussa sensaatiomaisesti kuudenneksi.

Suomalaisella post punkilla oli juurensa. Nurmion taustalla soittanut "räävitön" Köyhien Ystävät oli itse asiassa The Agents -rautalankaorkesteri, ja Tohtori Tornadokin - oikealta nimeltään Ekku Johansson - on nykyään rautalankayhtye The Fellowsin kitaristi ja Rautalankamusiikin ystävät ry:n puheenjohtaja ja Rautsikka-lehden päätoimittaja.

#126: Going Back To Cali - LL Cool J (1987)

Leidit ovat rakastaneet viileää James Todd Smithiä ja Smith on rakastanut leidejä yli neljännesvuosisadan ajan. Julkisuudessakin porno- ja seksiaddiktionsa paljastanut rap-artisti ja näyttelijä LL Cool J nousi supertähdeksi jo 17-vuotiaana esikoisalbumillaan Radio (1985). Tästä levystä alkoi monen suomalaisenkin harrastajan rap-diggailu.

16-vuotiaan LL:n, tuottaja Rick Rubinin ja Beastie Boysin Adam Horowitzin kolmestaan työstämä LL Cool J:n esikoissingle I Need A Beat (1984) oli myynyt yli satatuhatta kappaletta ja käytännössä lunastanut vastaperustetulle Def Jam -levy-yhtiölle jakelusopimuksen Columbialta.

Rubinin minimalistinen, rock-sämplejä hyväksikäyttävä tyyli nosti Def Jam -merkin artisteineen, Run-DMC:n ja muassaan koko genren mainstreamin mehusteltavaksi. Seuraavalla LL Cool J -albumilla Bigger And Deffer (1987) The L.A. Posse -niminen tuottajatiimi hyödynsi Rubinin rock-vaikutteista soundia. Rubin itse tuotti Smithille vielä yhden kappaleen Less Than Zero -leffan (1987) soundtrackille.

Def Jamin julkaisema Bret Easton Ellisin kirjaan perustuvan leffan soundtrack-kokoelma on suurimmaksi osaksi Rubinin tuottama rock-ja cover-sillisalaatti Roy Orbisonista Slayeriin. The Bomb Squadin tuottama Public Enemy -klassikko Bring The Noise sekä Rubinin ja LL Cool J:n yhteistyö Going Back To Cali saavat albumilla ensiesityksensä.

Helmikuussa 1988 singleksi lohkaistusta Going Back To Calista ei tullut niin isoa hittiä kuin olisi voinut etukäteen kuvitella, mutta se liikkui tasaisesti ja saavutti kultalevyyn oikeuttavan määrän yli kolme vuotta myöhemmin keväällä 1991. Singlen myyntiä varmaan edesauttoi, että biisi ei ollut mukana seuraavan LL Cool J -LP:n Walking With A Pantherin (1989) alkuperäisellä vinyyliversiolla, vaan ainoastaan cd:llä (ja toki myös c-kasetilla, joiden myynti vielä vuonna 1989 ylitti cd-levyjen volyymin).

PS.

Going Back To Cali on vuosien varrella osoittautunut melkoiseksi korvamadoksi, josta voi päästä eroon esimerkiksi korvaamalla se toisella yhtä sitkeällä. Biisin ikoninen video on nimittäin päässyt parinkin sattuvan parodian kohteeksi. Koomikko Colin Quinnin Going Back To Brooklyn (1989):



Vuonna 2005 aloittaneen It's Always Sunny in Philadelphia -sitcomin promolla Jeru The Damaja räppää Going Back To Philly:

#127: Undone - The Sweater Song - Weezer (1994)

Koska Weezerin ensimmäisestä demosta ei ole videota, valitsin hanttikortiksi bändin ensimmäisen singlen. Har har. Yksi 90-luvun rakastetuimmista power pop -yhtyeistä on kuulemma nykyään yksi vihatuimmista. Uskoisin yhtyettä arvostelevien ex-fanien kuitenkin seuraavan yhtyettä ja diggailevan salaa uusiakin biisejä - ainakin kaapissa.

Biisintekijä ja kitaristilaulaja Rivers Cuomo perusti ensimmäisen yhtyeensä, metallibändi Avant Garden vuonna 1986 Connecticutin Mansfieldissä. Valmistuttuaan lukiosta Cuomo lähti opiskelemaan Santa Monica Collegeen. Bändikaverit muuttivat hänen mukanaan Los Angelesin Sunset Stripille, missä he sinnittelivät kimppakämpässä ja paskaduuneissa vuoden verran. Avant Garde hajosi keväällä 1990.

Bändin hajoamisen jälkeen Cuomo oli töissä Tower Records -kaupassa ja altistui kahdeksan tuntia päivässä muun muassa Nirvanan, Pixiesin, Sonic Youthin ja Ice Cuben musiikille. Hän solmi uusia kontakteja ja perusti ensimmäisen ei-metallia soittaneen yhtyeensä Fuzz yhdessä rumpali Patrick Wilsonin kanssa. Fuzz soitti nimensä mukaista särö-rockia.

Wilsonin toisen yhtyeen, hair metalliin kallellaan olleen The Wrong Sausagen basisti Matt Sharp muutti pois kaupungista kesällä 1991. Samaan aikaan Wilson ja Cuomo aloittivat projektin viidenkymmenen uuden kappaleen säveltämiseksi. Cuomo liittyi 60 Wrong Sausages -nimiseksi muutettuun bändiin vuoden 1991 lopulla.

Sharp kuuli tammikuussa 1992 demoja Cuomon ja Wilsonin uusista biiseistä - joukossa muun muassa Undone - The Sweater Song - ja innostui niistä. Basisti muuttikin hetimiten takaisin Los Angelesiin liittyäkseen bändiin. Uusi kokoonpano treenasi ensimmäisen kerran helmikuussa. Toiseksi kitaristiksi liittyi jo The Wrong Sausagen ja 60 Wrong Sausages -kokoonpanojen jäsen Jason Cropper.

Weezer soitti pian ensimmäisen keikkansa näyttelijä Keanu Reevesin Dogstar-bändin lämppärinä. Potentiaalisesta biisimateriaalistaan huolimatta Weezer ei saanut osakseen suosiota, ja joutui tekemään paljon työtä ylipäätään saadakseen keikkoja tai vakuuttaakseen bändiin baareissa vihamielisesti suhtautuvaa yleisöä. Weezerin lämmitellessä Warner Bros -yhtiön tuottaja Lenny Waronkerin tyttären Annan That Dog -yhtyettä paikalla olleet levymogulit kiinnostuivat. Bändi solmi levytyssopimuksen Geffenin kanssa kesällä 1993.

Bändin nimeä kantaneen, epäviralliselta nimeltään The Blue Album -debyytin tuotti The Cars -yhtyeen jehu Ric Ocasek. Esituotantovaiheen aikana Sharp ja Cuomo treenasivat bändin stemmalaulut timanttisiksi, ottaen huomioon se, ettei Sharp ollut koskaan laulanut ennen Weezeriä. Cropper erosi Weezeristä albumin äänitysten aikana, ja hänen tilalleen pyydettiin bändin lähipiirissä hengaillut Brian Bell. Cuomo on kertonut äänittäneensä Cropperinkin kitaraosuudet uusiksi, ja että albumilla voi kuulla Bellin taustalaulua. Bell itse sanoo, että levyllä on hänenkin kitarointiaan.

Kesäkuussa 1994 albumin ensisingleksi lohkaistun Undone - The Sweater Songin Spike Jonzen ohjaama promovideo nousi nopeasti MTV-hitiksi. Bändin vaatimuksesta videolla ei pitänyt näkyä swetareita. John Stewart Shown livepätkällä Bellillä on paita, minkä materiaalista en kyllä mene sanomaan.



Ajat muuttuvat, mutta lahjakas biisintekijä pysyy pinnalla kuin Kalle Kustaa Korkki (eh). Rivers Cuomo on ollut mukana tekemässä Cee Lo Greenin lämpimäistä, kovin geneeristä dance-rykäisyä Anyway.

Jokeri VII: Bunny Ain't No Kind of Rider - of Montreal (2007)

Tutustuin Kevin Barnesin johtamaan of Montreal -yhtyeeseen keväällä 2007, sillä bändin piti saapua esiintymään Turun Dynamoon heinäkuussa. Dynamon keikka peruuntui, mutta bändi esiintyi sentään Helsingin Redrumissa. Redrum ei kehnon lavanäkyvyytensä ja yökerhohintatasonsa vuoksi ole niitä innostavimpia keikkapaikkoja, joten se jäi väliin. Of Montrealin levyt osoittautuivat varsinaisiksi growereiksi ja bändi kohosi yhdeksi nolkytluvun lopun riemastuttavimmista uusista tuttavuuksistani.

Barnesin Montrealista kotoisin olleen ex-tyttöystävän mukaan nimetty Elephant 6 -kollektiivin jäsenyhtye - käytännössä Barnesin lähipiirin avustama sooloprojekti - oli ehtinyt levyttää hämmästyttävän pienelle huomiolle jääneen levykokoelman psykedeliavaikutteista barokkipoppia ja twee poppia, johon vaihtoehtorock- ja electrovaikutteet alkoivat pikkuhiljaa hivuttautua mukaan.

Tammikuussa 2007 tämä pop-sisäpiirin varjelluimmalta salaisuudelta vaikuttanut bändi julkaisi jo kahdeksannen studioalbuminsa Hissing Fauna, Are You The Destroyer? Levy oli hengästyttävä, pop-melodinen ja artsyn progeileva sekoitus indiepoppia, psykedeliaa, glamrockia, funkia ja elektronisia tanssirytmejä. Helmikuussa of Montreal nousi ensimmäistä kertaa Billboardin top 200 -albumilistalle, sijalle 72. Seuraavalla viikolla levy olikin jo pudonnut listalta.

Albumi oli monien muiden of Montreal -julkaisujen tavoin teemalevy, mutta aiempien levyjen todellisuuspakoisen fiktion sijasta levy pyöri Barnesin persoonan ja vaiheiden ympärillä. Painostavien tekstien ja niitä pehmentävän duuriluontoisen musiikin ristiriita korostui Barnesin levytyksen aikana syömien mielialalääkkeiden ansiosta. Barnes oli eronnut joksikin aikaa norjalaisesta vaimostaan Nina Aimee Grøttlandista ja pienestä tyttärestään, ja käsitteli aihetta levyllä.

Levyn keskiössä on painostava kaksitoistaminuuttinen The Past is A Grotesque Animal -jumitus, mikä käsittelee myös Barnesin metamorfoosia Georgie Fruit -nimiseksi glamrock-tähdeksi. Biisin jälkeen kuultavan sielukkaan Bunny Ain't No Kind of Rider -kappaleen roolihenkilö Eva on todellinen henkilö bändin kotikaupungista, Georgian Athensista.

Kappaleesta löytyy youtubesta useita livevetoja, joista yksikään ei valitettavasti ole äänentasoltaan tai visuaalisesti täysin tyydyttävä. Siksi laitan oheen kaksi. Ensimmäinen on kuvattu maaliskuussa 2007 Detroitin The Majesticissa lavan edestä, toinen lokakuussa Chicagon The Metrossa yleisön takaa parvelta.





Hysteerisen uuvuttavan mutta palkitsevan genre-skitsofrenian vaivaamalla Skeletal Lamping -albumilla (2008) Georgie Fruit otti yliotteen Barnesin persoonasta. Jon Brionin tuottama viimeisin studiolevy False Priest (2010) taas oli Solange Knowlesin ja Janelle Monaen vierailuineen askel konventionaaliseen suuntaan. Kun Fruit on lukittuna kaappiin, näyttää siltä, että Barnesin henkilökohtaisen persoonan liikkumavara on rajoittunut pelkkään makuukammariin.

Kaksi viikkoa sitten Barnes ilmoitti seuraavan Paralytic Stalks -albumin tulleen valmiiksi. Kuulemme todennäköisesti ensi vuoden puolella, riittääkö Barnesin pakissa lisää paukkuja, vai onko vastaisuudessa jättäydyttävä vain of Montrealin muhkean back-kataloogin vietäväksi. Siinäkin on makoisaa sulateltavaa runsaasti.

#128: Cartrouble - Adam & The Ants (1980)

Miettikää, autosta on monenlaisia ongelmia. Sen hankinnassa voi säästää, mutta lopulta sekin maksaa, rakkineen ylläpito maksaa, ja sen käyttämä polttoaine maksaa julmetusti. Autoa olisi periaatteessa mukava ajaa, mutta koska en ole omaa autoa koskaan hankkinut, ajotaitoni on surkea, ja ajaminen vaatii minulta valtavasti keskittymistä. Parkkipaikan löytäminenkin ja siihen ujuttautuminen on pirun vaikeaa. Olen ollut töissä autopesulassa ja myös siivonnut yhden kesän linja-autoja. Niistä hommista ei ole liikaa hyviä muistoja. En edes pidä autopelien pelaamisesta. TOSI syvälle aiheeseen pureutuvaan Cartrouble-biisiin samaistuminen on siis helppoa.

Lontoolainen taideopiskelija Stuart Leslie Goddard aloitti musiikkiuransa Bazooka Joe -nimisen pub rock -yhtyeen basistina. Goddard erosi bändistä nähtyään lämppärinä esiintyneen Sex Pistolsin ensimmäisen keikan marraskuussa 1975, ja perusti oman B-Sides -punkbändin Lester Squaren ja Andy Warrenin kanssa. Bändi harjoitteli tiiviisti, mutta ilman rumpalia se ei keikkaillut.

Goddard vietti kolme kuukautta laitoksessa napattuaan yliannostuksen nappeja anoppinsa lääkekaapista. Ulos päästyään Goddard alkoi käyttää taiteilijanimeä Adam Ant. Aktivoidun B-Sidesin nimeksi vaihdettiin vuoden 1977 alussa Adam & The Ants rumpali Paul Flanaganin löytymisen jälkeen.

Kesäkuuhun 1977 mennessä Square oli lähtenyt perustamaan The Monochrome Setiä ja hänen tilalleen kitaristiksi tuli Mark Ryan. Flanaganin tilalle uudeksi rumpaliksi liittyi Dave Barbarossa. Tällä kokoonpanolla The Ants äänitti ns. Jubilee-demot, ja esiintyi Derek Jarmanin ohjaamassa samanimisessä punk-elokuvassa.

Tammikuussa 1978 The Ants vieraili ensimmäistä kertaa John Peelin radioshowssa. Huhtikuussa ilmestynyt Jubilee-soundtrack sisälsi kaksi bändin ensimmäistä virallisesti julkaistua äänitettä. Siouxsie & The Bansheesin lämppärinä kiertänyt The Ants kokosi oman uskollisen "ant people" -fanikatraan, mutta media ei pitänyt bändin S/M-imagosta. Deccan lokakuussa julkaisemaan Young Parisians -debyyttiseiskaan mennessä kitaristiksi oli liittynyt parin miehistönvaihdoksen jälkeen Matthew Ashman.

Decca ei osannut markkinoida bändiä, ja heinäkuussa 1979 ilmestyneen seuraavan singlensä Zerox ja lokakuussa ilmestyneen debyyttialbuminsa Dirk Wears White Sox The Ants julkaisi pienellä Do It -merkillä. Warren lähti The Monochrome Set -yhtyeeseen äänitysten jälkeen. Synkän futuristinen post punk -albumi ei menestynyt, ja turhautunut Adam Ant pyysi manageri Malcolm McLarenia apuun. McLaren nappasi kohta Ashmanin, Barbarossan ja uudeksi basistiksi liittyneen Leigh Gormanin kainaloonsa ja perusti näiden kanssa uuden Bow Wow Wow -bändin.

McLaren teki Adamille palveluksen. Tempauksesta sisuuntunut mies kasasi itselleen uuden entistä ehomman The Ants -kokoonpanon hyödyntäen itse McLarenin bändille esittelemiä burundi-biittejä ja uusromanttista piraatti-imagoa. Ants-muusikoiden käyttämät tribaalirytmit perustuivat ranskalaisten antropologien itä-afrikkalaisessa kylässä tekemiin nauhoituksiin, jotka oli julkaistu Musique du Burundi -nimellä vuonna 1968. Mike Steiphenson oli julkaissut rytmeistä Burundi Black -nimellä pop-version 1970-luvun alussa, ja sillä oli oma vaikutuksensa jo Mike Leanderin ja Gary Glitterin sekä Mike Chapmanin ja Nicky Chinnin 70-luvun alun glam-biitteihin.

Adam Antin oikeaksi kädeksi liittyi useammassakin uuden aallon bändissä sukkuloinut rautalankakitaristi Marco Pirroni. Uudessa kokoonpanossa oli The Glitter Bandin esikuvan mukaan kaksi rumpalia, joista Chris Hughes toimi myös bändin tuottajana. Maaliskuussa 1980 julkaistulla Cartrouble-singlellä rumpuja soittaa tuleva Culture Club -jäsen Jon Moss. Uudella tyylillä ja soundilla silattu uusintaversio Dirk Wears White Sox -albumiraidasta nousi brittien indie-singlelistan ykköseksi. Adam & The Ants aloitti menestyksekkään Ants Invasion -kiertueensa, minkä lopussa se kirjoitti levytyssopimuksen CBS:n kanssa.

Adam & The Ants juhli pari vuotta new romantics -ilmiön aallonharjalla ja myös Cartrouble-singlen CBS-uusintajulkaisu nousi listalle korkealla pönöttävien uusien The Ants -levytysten seuraksi. Keväällä 1981, parahiksi ennen ykköshitti Stand & Deliverin julkaisua, uudeksi basistiksi liittyi The Vibratorsissa ja Roxy Musicissa soittanut Gary Tibbs. Tibbs soittaa bassoa myös oheisella Prince Charming -kiertueella kuvatulla Cartrouble-livellä.



Adam Ant siirtyi seuraavana vuonna värikkäälle soolouralle. Pari vuotta tekeillä ollut kuudes sooloalbumi Adam Ant Is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner's Daughter ilmestynee Adamin omalla levymerkillä vuoden 2012 aikana, mutta saattaa olla, että sitä odotellessa ehtii vielä kasvattamaan komeat kesäviikset.

#129: It Can't Come Quickly Enough - Scissor Sisters (2004)

Multi-instrumentalisti ja biisintekijä Scott "Babydaddy" Hoffmanin sekä vokalistien Jason "Jake Shears" Shellard ja Ana "Matronic" Lynch New Yorkissa 2000-luvun alussa perustamasta electroclash-performanssiryhmästä kehittyi muutamassa vuodessa suosittu viisihenkinen soft rock -yhtye.

Derek "Del Marquis" Gruen soittaa viisikossa soolokitaraa ja tarvittaessa bassoa. Alkuperäinen rumpali Patrick "Paddy Boom" Seacor siirtyi syrjään vuonna 2007, jolloin hänen tilalleen pestattiin Randy "Real" Schrager.

Scissor Sistersin pienellä newyorkilaismerkillä julkaiseman singlen b-puolen, Pink Floyd -cover Comfortably Numbin (2002) herättämän positiivisen hypen ansiosta bändi sai sopimuksen Britannian Polydorin kanssa. Comfortably Numbin uudelleenjulkaisusta tuli kaksi vuotta myöhemmin top 10 -hitti, ja bändin debyyttialbumista Scissor Sisters Britannian vuoden myydyin albumi. Levy julkaistiin USA:ssa puoli vuotta myöhemmin, mutta esimerkiksi Wal-Mart -ketju ei suostunut ottamaan levyä jakeluun bändin imagon vuoksi.

It Can't Come Quickly Enough on Babydaddyn ja Shearsin kasarivaikutteinen koskettava balladi, joka poikkeaa debyytin sisältämästä kepeästä Bee Gees kieli poskessa -tyylisestä falsettidiscosta ja Elton John -henkisestä soft rockista edukseen.

Brighton Domessa kuvattu live-esitys on ripattu DVD-levyltä We Are Scissor Sisters... And So Are You (2004). Se ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Hurrah A Year of Ta-Dah -2DVD (2007) ovat molemmat kovin suositeltavia hankintoja. Joskus välillä tuppaa unohtumaan, että bändin lähes eturivistä seurattu keikka Provinssirockissa 2004 oli itselleni parhaita livekokemuksia ikuna.



Bändin seuraava albumi Ta-Dah (2006) jatkoi aivan debyytin kaavalla, ja menestyi Britanniaa lukuunottamatta edeltäjäänsä paremmin. Kolmannella, alkuperäisestä julkaisuaikataulustaan viivästyneellä albumillaan Night Work (2010) bändi pyrki lähestymään alkuperäistä gay-kohderyhmäänsä mainstream-poppia rankemmalla materiaalilla, mutta hämmentävä samankaltaisuus myöhemmin syksyllä ilmestyneen uusimman Take That-albumin kanssa kyseenalaistaa tavoiteltua "vaihtoehtoisuutta".

#130: Make A Resolution - The Impressions (1974)

Myös tämänpäiväinen hanttikortti on vuodelta 1974 ja blaxploitaatioleffan soundtrackilta. Nelimiehinen The Impressions -kokoonpano esiintyi chicago soul -tuottajien Richard Tufon ja Lowrell Simonin Three The Hard Way -elokuvaan säveltämällä soundtrackilla. Albumilta irroitettu funkahtava Something's Mighty Mighty Wrong -single nousi niukin naukin USA:n r&b-listan top 30:een, mutta levyn avausraita, vauhdikas ja ylösrakentava soulpala Make A Resolution on mielestäni edustavampi valinta.

Itse leffaa en ole koskaan nähnyt, mutta sen viihdytysarvon on pakko olla kova: pääosassa esiintyy 70-luvun mustien action-näyttelijöiden kärkikolmikko Jim Brown, Fred Williamson ja Jim Kelly.



Tennesseen Chattanoogasta kotoisin olleet maalaispojat Sam Gooden (valokuvassa toinen vasemmalta) sekä Brooksin veljekset Richard ja Arthur liittyivät The Roosters -nimiseen doo wop -lauluyhtyeeseen chicagolaisten Jerry Butlerin ja Curtis Mayfieldin kanssa vuonna 1957. Seuraavana vuonna yhtye teki sopimuksen Vee-Jay -merkin kanssa ja muutti nimensä Jerry Butler & The Impressionsiksi. Heti ensimmäisestä singlestä For Your Precious Love tuli menestys ja myöhemmin ikivihreä.

Butler lähti nopeasti menestyksekkääksi osoittautuneelle soolouralle ja Mayfield liittyi hänen kiertuekitaristikseen. Butlerin kiertueen jälkeen Mayfield palasi kuitenkin The Impressionsin päävokalistiksi ja uudeksi viidenneksi jäseneksi otettiin Fred Cash (kuvassa toinen oikealta). Uuden kokoonpanon ABC-Paramountille levyttämästä debyytistä Gypsy Woman (1961) tuli For Your Precious Loveakin isompi r&b-hitti, mutta menestys näytti loppuvan siihen. Brooksin veljekset lähtivät kävelemään, Mayfield nousi yhtyeen kiistattomaksi pomoksi ja The Impressionsin klassinen trio-kokoonpano oli syntynyt.

Vuosina 1963-1970 The Impressions levytti lukuisia soul-klassikoita, mm. People Get Ready, We're A Winner sekä Amen. Trio tuli tunnetuksi myös Mayfieldin usein yhteiskunnallisesti tiedostavista (toki nykymittapuun mukaan maltillisista) teksteistä. Mustan amerikkalaisnuorison lisäksi The Impressions oli tärkeä esikuva myös jamaikalaisille rocksteady-bändeille, kuten Bob Marleyn The Wailers -yhtyeelle, joka teki trion kappaleista useita covereita.

Vuonna 1970 Curtis Mayfield erosi huipulla olleesta bändistään ja aloitti oman menestyksekkään soolouransa. The Impressions jatkoi levyttämistä Mayfieldin perustamalla Curtom-yhtiöllä, minkä hienostuneet julkaisut olivat 70-luvun alussa Chicagon (ja koko USA:n) tärkeimpiä soul-levyjä. Mayfieldin tilalle liittyi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi soul-harrastajien ainakin 90-luvulta lähtien suuresti arvostama Leroy Hutson.

Vaikka Mayfield tuotti ensimmäisen Hutsonin liidaaman The Impressions -albumin ja sävelsi suurimman osan levyn materiaalista (Hutson teki kaksi biisiä), levy ei menestynyt aikaisempien malliin. Seuraavan Preacher Man -albumin (1973) tuotti tuli Richard Tufo, mutta levy menestyi edeltäjäänsäkin huonommin. Hutson ei saanut albumille omia kappaleitaan, ja lähti yhtyeestä jatkaen kuitenkin Curtomilla sooloartistina.

Seuraavaksi The Impressionsiin pestattiin yhden sijasta kaksi uutta jäsentä. Vuosina 1974-1975 Ralph Johnsonin (kuvassa vasemmalla) ja Reggie Torianin (silmälasipäinen kuvassa oikealla) vahvistama nelikko onnistui nousemaan kolme kertaa r&b-listan top 3:een. Vuonna 1976 The Impressions katkaisi napanuoransa Mayfieldin ja Curtomin kanssa, ja teki sopimuksen Atlanticin soul-merkki Cotillionin kanssa. Ralph Johnson erosi bändistä ja hänen tilalleen otettiin Nate Evans.

Bändi julkaisi viimeisen uutta materiaalia sisältäneen studioalbuminsa vuonna 1981 (vanhan Mayfield-materiaalin uudelleenäänittämistä ja joululevyjä ei lasketa). Gooden ja Cash ovat jatkaneet toimintaa The Impressions -nimen alla vaihtelevalla miehityksellä 2000-luvulle asti. Vuonna 2008 kuvatussa kännykkänauhoiksessa Goodenin, Cashin ja Torianin trio esittää coverin Curtis-vainaan soolodebyytin (1970) kappaleesta Move On Up.

#131: Theme of Foxy Brown - Willie Hutch (1974)

Tykästyin 90-luvulla hip hop -sämplejä metsästäessäni vanhaan funkkiin ja souliin sekä leffaharrastuksen kautta blaxploitaatioon. Foxy Brownin tapauksessa en ole varma kumpi tuli ensin vastaan, muna vai kana, soundtrack vaiko Jack Hillin ohjaama leffa. Olin joka tapauksessa törmännyt aikaisemminkin sekä Willie Hutchin muihin levyihin että kovaksi keitetyn sankarittaren Pam Grierin elokuviin. Molempia suosittelen edelleen lämpimästi.

Kalifornialainen laulaja-lauluntekijä ja tuottaja Willie McKinley Hutchison kasvoi Teksasissa, missä liittyi teinipoikana The Ambassadors-nimiseen doo wop -yhtyeeseen. Muutettuaan takaisin Los Angelesiin Hutch sai kaksi kappalettaan psykedeelisen pop-yhtyeen The Fifth Dimensionin debyyttialbumille Up, Up And Away (1967).

Hutch ehti julkaista kaksi sooloalbumia RCA-merkille, ennenkuin kirjoitti sanat Motown-yhtiön Hal Davisin säveltämään The Jackson 5 -listaykköseen I'll Be There (1970). Hutch palkattiin Motownin leipiin biisintekijäksi ja tuottajaksi (mm. Michael Jacksonille ja Smokey Robinsonille) sekä myöhemmin sooloartistiksi.

Sooloartistina Marvin Gayeen ja Curtis Mayfieldiin verrattava Hutch ehti julkaista Motownilla kahdeksan sooloalbumia ennen siirtymistään tuottaja Norman Whitfieldin perustamalle Whitfield-merkille 70-luvun lopussa. Kaksi albumeista oli blaxploitaatio-soundtrackeja, joista ensimmäinen The Mack (1973) menestyi Hutchin levyistä parhaiten pop-listoilla.

80-luvulla Hutch levytti jälleen Motownille ja myöhemmin pienemmille yhtiöille. Hutch oli N.W.A:n suojattiyhtye Above The Lawin Cold 187um -rapperin eno. Vuonna 1994 Hutch muutti Teksasiin, missä eli mukavasti royalteillaan. Hutch kuoli kuusikymppisenä vuonna 2005, ja hänen viimeiseksi julkaisukseen jäi Sexalicious (2002).

Pam Grierin ura hiipui b-ryhmään vuosikausiksi, mutta vuonna 1996 hänellä oli merkittävä rooli Larry Cohenin blaxploitaatiotribuutissa Original Gangstas ja sivurooli Tim Burtonin scifi-parodiassa Mars Attacks. Seuraavana vuonna Grier teki täysmittaisen comebackin Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuvan pääosassa.

PS.

Phillippe Zdarin ja Boom Bassin ranskalainen house-duo Cassius sämpläsi Foxy Brownin teeman wah wah -kitarariffin kappaleelleen Foxxy (1999).