#164: April Skies - The Jesus And Mary Chain (1987)

Huhtikuu on kuukausista julmin, mutta jos jokin kappale saa ihmisen heinäkuun helteidenkin keskellä toivomaan, että kevät olisi masennuksineen väsymyksineen kaikkineen pysyvä olotila, se on The Jesus And Mary Chainin iki-ihana April Skies.

The Shangri-Lasista ja The Velvet Undergroundista ammentaneet veljekset Jim ja William Reid vastasivat 80-luvulla miesten ja vähän naistenkin indie-tukkamuodista ja toimivat samalla esikuvana myöhemmälle noise-popille Black Rebel Motorcycle Clubista The Raveonettesiin ja Joensuu 1685:sta Dum Dum Girlsiin.

Tarttuviin 60-lukulaisiin melodioihinsa JAMC yhdisti kaikkien mahdollisten päihteiden lisäksi vaikutteita kuumasta amerikkalaisesta noise rock -scenestä. Sonic Youthin katastrofaalinen keikka lokakuussa 1983 Lontoossa näytti suuntaa bändin myöhemmille arvaamattomille lavaesiintymisille - turhautunut Thurston Moore hajoitti reistailleet lavakamat säpäleiksi, ja sai kiitokseksi ylistäviä arvioita brittilehdissä.

Huhtikuussa 1987 ilmestynyt April Skies oli JAMC:n ensimmäinen single isolla WEA-merkillä ilmestyneeltä Darklands-kakkosalbumilta. Esikoislevyn feedback ja melu oli korvattu ajan kirkkaalla ja selkeällä "indie"-soundilla, jonka tallensi aiemmin The Clashiä ja Sex Pistolsiakin äänittänyt tuottajaveteraani Bill Price.

Harhaanjohtavasta videosta huolimatta biisillä ja albumilla kuullaan rumpukonetta, sillä rumpali Bobby Gillespie oli eronnut bändistä vuotta aikaisemmin keskittyäkseen omaan Primal Scream -yhtyeeseensä. Single nousi brittilistan kahdeksanneksi, mikä on bändin korkein singlelistasijoitus tänäkin päivänä.

Kesäkuussa 1988 JAMC esiintyi Provinssirockin mutapitin reunustamalla saarilavalla suurin odotuksin ja ikimuistoisin tuloksin. Bändi oli vielä enemmän sekaisin kuin yleisönsä, ja keikka päättyi järjestysmiesten toimesta lyhyeen. The Jesus And Mary Chain julkaisi toistaiseksi viimeisen uutta materiaalia sisältäneen Munki -albuminsa Sub Popilla vuonna 1998. Uudesta levystä on ollut puhetta vuodesta 2007 lähtien, mutta sen ilmestyminen näyttää nyt aika epätodennäköiseltä.

#165: Surfing On A Rocket - Air (2004)

Kunnianhimoisen 10 000 Hz Legend -levyn (2001) jälkeen ranskalaisten Nikolas Godinin ja Jean Benoît Dunckellin electronica-duo palasi kolmannella varsinaisella albumillaan Talkie Walkie jälleen popmaisempaan ilmaisuun. Suomessa pitkäsoitto oli duon ensimmäinen kymmenen listakärkeen noussut albumi.

Hanttikortti 168:aan viittaava Surfing On A Rocket oli Talkie Walkien kolmas singlepoiminto. Pop-kappaleessa "sci-fi -teema" on tietenkin aina kiinnostava, ja duon How Does It Make You Feel? -videonkin (2001) tehneet Antoine Bardou-Jacquet ja Romain Guillon ohjasivat biisiin hauskan promoklipin.

Japanilaissyntyisen vasemman laidan electronica-muusikko Zongaminin, amerikkalaisen dance punk-, electro- ja house-artisti The Juan MacLeanin ja ranskalaisen electro- ja dance-artisti Joakimin biisistä tekemät remiksaukset sisältäneet CDEP:t/12" maksisinglet nostivat biisin USA:n dance single -myyntitilaston kolmanneksi, mikä teki kappaleesta hieman yllättäen Airin suurimman hitin.

Joakimin To The Smiling Sun Remix on maksin vetävin tanssiinkutsu.

#166: Breakadawn - De La Soul (1993)

Viimeisen Prince Paulin tuottaman De La Soul -albumin Buhloone Mindstate ensimmäinen singlelohkaisu oli takiaisen lailla tarttuva korvamato Breakadawn. Jazzahtava albumi ja Michael Jacksonia sekä Smokey Robinsonia sämpläävä kappale ovat nykyään erittäin arvostettuja, mutta aikanaan niitä pidettiin melkoisina floppeina.

Bändin edellisistä julkaisuista oli ehtinyt kulua aikaa kaksi vuotta, ja hip hopin kulta-aika oli päättymässä. Breakadawn-single kipusi vielä USA:n singlelistan 76. sijalle ja R&B-listan sijalle 30. Britanniassa biisi nousi täpärästi top neljäänkymppiin, mutta floppasi täysin Suomessa, vaikka De La Soulin edelliset kolme singleä olivat olleet täällä top 10 -hittejä, ja trio oli vieraillut loppuunmyydyllä Tavastia-klubilla.

De La Soulin mc:t Kelvin Mercer (Posdnuos) ja David Jolicoeur (Dove) räppäävät kahdesta nerokkaasti yhdistetystä sämplestä koostetun pelkistetyn taustan päälle. Pohjalla kulkeva basso- ja kosketinsoitinkuvio on lainattu Susaye Greenen (kts. Hanttikortti #197) ja Stevie Wonderin ensimmäiselle Quincy Jonesin tuottamalle Michael Jackson -albumille Off The Wall (1979) säveltämästä biisistä I Can't Help It.



Smokey Robinsonin sofistikoidun A Quiet Storm -albumin (1975) mukaan nimettiin 80-luvulla kokonainen quiet storm -laulusoulgenre. Robinsonin samannimisen kappaleen 0:43 kohdalla kuultava "break of dawn" on oivaltavasti sämplätty De La Soul -biisin koukuksi.



De La Soul on ilmoittanut julkaisevansa kolmannen osan (edelliset osat 2000 ja 2001) Art Official Intelligence -albumisarjastaan vielä tämän vuoden aikana.

#167: Flowers - The Flaming Sideburns (2001)

Helsinkiläisen The Flaming Sideburns -yhtyeen kesäkuussa 2001 ilmestyneeltä Hallelujah Rock 'N' Rollah -albumilta lohkaistiin vielä seuraavan vuoden puolella singleksi letkeä Flowers.

Ensimmäiseen studioalbumiinsa mennessä fleimarit oli löytänyt studiossa oman rock 'n' roll -soundinsa, joka ei hävennyt tippaakaan muiden skandinaavisen toimintarock-aallon suuruuksien The Hellacoptersin, Turbonegron ja The Soundtrack of Our Livesin rinnalla.

Argentiinalaissyntyisen vokalisti Eduardo Martinezin Lou Reedista muistuttava rento tulkinta ja bändin likainen The Rolling Stonesin 70-luvun alun parhaat palat mieleentuova svengailu osoitti fleimareiden kehittyneen musiikillisesti aimo harppauksen 90-luvun lopun MC5-pastissista.

Kappaleella soittaa yhtyeen legendaarisin kokoonpano: Martinezin tavoin Jack Meatbeat & The Underground Society -bändistä lähtöisin olleet kitaristi Ski Williamson (Jukka Suksi) ja basisti The Punisher (Marko Perälä), Lowdown Shakin' Chillsin rumpali Jay Burnside (Jarkko Jokelainen) sekä Teenage Kicks -yhtyeen kitaristi Jeffrey Lee Burns (Arimatti Jutila).

Koskettimissa vierailee salaperäinen Ville Volume, ja The Soundtrack of Our Livesin solisti Ebbot Lundberg hyräilee taustalla. Akustista kitaraa soittaa vielä samasta bändistä vieraileva Ian Persson.

Promovideolla fleimareiden toisena kitaristina nähdään Burnsin tilalle bändiin Come Inside -bändistä siirtynyt Johnny Volume (Junnu Alajuuma), joka ehti jo audioversiolla soittaa toista akustista kitaraa. Videon on Hanttikortti #183:n tavoin ohjannut Antti Leino, ja tutunnäköisten kasvojen joukossa vilahtaa muun muassa Manna.

Flowers nousi Suomen singlemyyntilistan sijalle 14. Se on täten bändin toiseksi isoin hitti. Sky Pilotsilta (2003) lohkaistu Let Me Take You Far kipusi peräti kakkoseksi.

Vuosituhannen alkuvuosien kansainvälisen garagerock-buumin hiivuttua The Flaming Sideburns on jäänyt pienemmän piirin herkuksi. Bändi keikkailee edelleen harvakseltaan.

#168: Rocket In The Pocket - Cerrone (1978)

Cerrone IV - The Golden Touch -albumilta löytyvä scifi-pornofantasia Rocket In The Pocket on aikanaan radikaalisti funkia, discoa ja soft rockia fuusioinut raita, jonka modernit soundit ovat inspiroineet hip hoppia ja elektroa.

Jean-Marc Cerronen vaikutus näkyy esimerkiksi Air-yhtyeen tuotannossa, eikä tarvitse olla rocket scientist arvatakseen, ettei duon Surfing On A Rocket -kappaleen nimi ole puhdasta sattumaa.

Pariisissa vuonna 1952 syntyneen Cerronen levytysura käynnistyi 70-luvun alussa latinorytmejä, funkia ja rockia yhdistelleen Kongas-yhtyeen rumpalina. Alec R. Costandinosin kanssa vuonna 1976 tehdyn Love To Love You Baby -mukaelman Love In 'C' Minor myötä Cerronesta tuli muutamaksi vuodeksi yksi maailman merkittävimmistä ja suosituimmista discoartisteista ja tuottajista.

Rocket In The Pocket -biisin englanninkieliset sanat on kääntänyt Cerronen ystävä, new wave -diiva Lene Lovich. Päävokaaleista vastaa legendaarisen Mark Wirtzin tuottamassa The Ladybirds -nimisessä easy listening -yhtyeessä 60-luvun lopulla laulanut Kay Garner. Taustalaulajina toimivat myös monilla Giorgio Moroderin tuottamilla levyillä laulanut Sue Glover ja taiteilijanimellä Sunny sooloalbumin vuonna 1974 levyttänyt Sony Leslie.

Cerrone on edelleen aktiivinen tanssimusiikin tekijä. Miehen rehabilitointi käynnistyi jo vanhojen discovinyylien metsästyksellä 90-luvulla, mutta vuonna 2001 ranskalainen house-tuottaja Bob Sinclar julkaisi Cerrone by Bob Sinclar -kokoelma-albumin, mistä varsinainen Cerrone-kuume lähti jälleen nousuun.

Pariisissa kuvattu livetaltiointi näyttää, miten hienosti homma toimi lavalla!

#169: Pieni ja hento ote - Dave Lindholm (1982)

Ensi vuonna kuusikymmentä täyttävä Ralf-Henrik Lindholm alias Dave Lindholm oli jo kolmekymmentävuotiaana mittavan levytysuran tehnyt suomirockin veteraani. Bluesounds-yhtyeensä myötä mies oli arvostetumpi kuin koskaan, ja Sleepy Sleepers -pestinsä ansiosta myös kansansuosionsa huipulla.

Pieni & hento ote on Lindholmin tunnetuin kappale. Biisi sisältyi miehen seitsemännelle ja toiseksi menestyneimmälle sooloalbumille Aino. Levy on (suomalaiseksi) pop-albumiksi varsin poikkeuksellinen. Lindholmin niukasti ja markknopflermaisesti näppäilemän kitaran lisäksi äänessä on vain Otto Donnerin johtama ja sovittama jousikvartetti: Yrjö Lasonpalon ja Heikki Hämäläisen viulut, Heikki Vehmasen alttoviulu ja Jaakko Raulamon sello.

Albumi ja biisi on omistettu Lindholmin ja Donnerin tuntemalla henkilölle, joka saa edustaa inhimillisyyttä laajemminkin. Kandeksan minuutin mitastaan huolimatta biisi soi radiossa usein. Eräs teinipoika oli kappaleen tunnelmasta hyvin vaikuttunut, ja koitti sovittaa kuulemansa omaan vaatimattomaan kokemukseensa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Vaikka tarina on myöhemmin auennut aivan erilaisellakin tavalla, biisi ja albumi heläyttävät sieluni jo kauan sitten unohtuneita kieliä edelleen.



PS.

Dave Lindholm esiintyi maaliskuussa 2000 Juice Leskisen 50-vuotisjuhlakonsertissa bändin kanssa, jota kutsui nimellä Pitkät kiinalaiset. Nimeä kantoi myös saman vuoden marraskuussa ilmestynyt albumi. Levyn ilmestymisen aikaan Lindholm vieraili Jyrkissä, missä esitti klassikkonsa tyylikkäänä bändiversiona.

#170: Tomorrow Never Knows - The Beatles (1966)

Viimeaikaisten juorujen mukaan Paul McCartneytä ja Ringo Starria on ruvennut vanha suola janottamaan, ja edesmenneiden John Lennonin ja George Harrisonin muusikkopojilla vahvistettu kvartetti nousisi lavalle The Beatles -nimen alla Lontoon kesäolympialaisissa vuoden päästä. Eipä nuolaista vielä.

Suurten ikäluokkien sukupolven soundtrackista vastannut bändi rankataan useimmiten kaikkien aikojen merkittävimmäksi rock-yhtyeeksi. Hanttikorteissa tällaisilla meriiteillä pötkitään sijalle 170 saakka.

Äitini sisaruksilla oli muutama punaetikettinen Parlophone-single, mutta muuten The Beatlesin tuotantoa kuuli vain käännösiskelmäversioina. Myöhemmästä The Beatles -kasvatuksestani vastasi Rockradion Jake Nyman ja 80-luvulla pintaan noussut 60-luvun nostalgia-aalto.

Innostuin yhtyeen vuosien 1966-1967 psykedeliakaudesta toden teolla vasta perehtyessäni koko genreen 90-luvun lopulla. John Lennonin Tomorrow Never Knows on ensimmäinen Revolver-albumille äänitetty biisi ja yksi ensimmäisistä psykedelialevytyksistä. Sanoitus on perua psykologi ja huumetutkija Timothy Learyn oppaasta The Psychedelic Experience: A Manual Based on the Tibetan Book of the Dead. Ostettuaan kirjan Lennon meni kotiinsa, nappasi LSD:tä ja toimi opuksen ohjeiden mukaan.

Abbey Road -studiolla Lennon kertoi tuottaja George Martinille haluavansa kuulostaa vuoren huipulla laulavalta Dalai Lamalta tai sadalta ylistysvirttä veisaavalta tiibetiläiseltä munkilta, mikä oli sen ajan studioteknologialle melko haasteellista. Äänittäjä Geoff Emerickin idean mukaisesti laulu tallennettiin Hammond-urkujen Leslie -kaiuttimen kautta, ja - koska Lennon ei halunnut tehdä toista ottoa - tuplattiin nauhalta nauhalle pienen viiveen aikaansaamiseksi.

Ringon tanakkana kaikuvan kompin päälle lisättiin bändin jäsenten äänittämiä efektejä, kuten mellotrontorvia ja -viuluja sekä Harrisonin kitarasoolo väärinpäin. Harrison soittaa biisillä myös intialaisia muotisoittimia tamburaa ja sitaria, mitä oli kuultu ensimmäistä kertaa The Beatles -levyllä Rubber Soul -albumin (1965) Norwegian Wood -kappaleessa.

Mark I ja The Void -työnimillä kulkenut Tomorrow Never Knows sai lopulta nimensä Ringon lentävästä lausahduksesta. Biisin nimeä ei mainita itse sanoituksessa.

PS.

Paljon coveroitu Tomorrow Never Knows tuli minulle alunperin tutuksi hippigoottiyhtye The Missionin versiona. Yhtyeen Severina -EP:llä (1987) oleva Amphetamix on edelleen rakas. Ohessa The Old Grey Whistle Test -ohjelmassa taltioitu liveversio.

#171: Lapsuuden loppu - Hector (1974)

Cumulus-yhtyeessä vuosina 1969-1974 vaikuttaneesta folk-laulaja, sanoittaja, kääntäjä ja radiotoimittaja Heikki Harmasta tuli Herra Mirandos- (1973) ja Hectorock 1- (1974) sooloalbumiensa myötä Suomen suosituin rock-artisti.

Hectorin glam rock -imago ja populaarikulttuuria ja okkultismia yhdistelleet nokkelat tekstit vetosivat oman sukupolvensa musiikillista ääntä etsiviin varhaisnuoriin ja lapsiin. Minua kahdeksan vuotta vanhempi teini-ikäinen enoni luki Suosikkia ja omisti muutamia LP-levyjä, joita kuuntelin ahkerasti mummolassa. Hectorock 1 oli yksi niistä.

Olin samoihin aikoihin siirtynyt kirjastossa loppuun kahlatuista lasten- ja nuortenkirjoista aikuisten osastolle. Edgar Rice Burroughsin Mars -sarjan jälkeen löysin Erich von Dänikenin "tieteelliset" teokset ja Ray Bradburyn scifi-klassikon Marsin aikakirjat.

Mainostelevision järjestämään Syksyn sävel -laulukilpailuun lokakuussa 1974 osallistunut Lapsuuden loppu sai nimensä ja teemansa Arthur C. Clarken samannimisestä vuotta aikaisemmin suomeksi ilmestyneestä romaanista. En usko, että luin kirjaa, ennen kuin näin Hectorin kiehtovan ja pelottavan esityksen televisiosta. Kirjaston scifi-hyllystä löytyi sen jälkeen pääasiallinen lukemistoni teini-ikään saakka.

David Bowieta ja Peter Gabrielia fanittanut Hector pukeutui esitykseen esikuviensa tavoin teatraalisesti - Cumulus-yhtyeen tv-sketsissä aiemmin käytettyyn mustaan viittaan. Maski oli kuin Alice Cooperilla, mutta pop-toimittaja Hector lienee ottanut mallia suoraan Arthur Brownilta. Esitystä ilkuttiin sittemmin muun muassa koomikko Leo Lastumäen tv-hupailussa ja Sleepy Sleepersin Traktori-kappaleessa.

Matti Bergströmin mahtipontinen sovitus on velkaa The Moody Blues -yhtyeelle, mutta kuunnelkaapa huviksenne myös Hanttikortti #182. Saatatte havaita tyylillistä samankaltaisuutta.

Hectorin ensimmäinen konserttikiertue loka-marraskuussa 1974 kulki myös Lapsuuden loppu -nimellä. Nimikappaletta ei kuultu livenä, mutta se julkaistiin sentään marraskuussa singlenä. Biisi nousi singlelistan 11. sijalle, mikä oli Hectorin sen ajan mittapuulla suuri pettymys. Löysin seiskan Musiikki Fazerin poistolaatikosta monta vuotta myöhemmin parilla markalla.

Vaikka Hector oli maan suosituin rock-artisti, munkin viittaan pukeutunut Jussi Raittinen voitti Syksyn sävelen suurten ikäluokkien äänillä. Mainostelevisio tuhosi säästäväisyyden nimissä kisassa kuudenneksi jääneen Lapsuuden lopun alkuperäisen kuvanauhoituksen.

#172: Tornionmäki - Vaasankatu All Night Long - Kakka-Hätä 77 (2011)

Pohjustin tämänpäiväistä hanttikorttia näkemällä viime yönä unen, missä Remu Aaltonen ja Dave Lindholm taputtelivat Kakka-Hätä 77 -yhtyeen biisintekijää ja laulajakitaristia Teemu Bergmania selkään. "Sä olet hyvä jäbä, jatkat meidän työtä dude", Remu ja Dave sanoivat. Heräsin omaan huutooni ennenkuin Teemu ehti vastata.

Tutustuin Turkuun muuttaneeseen Bergmaniin vuosituhannen alussa. Nuori mies oli skarppi ja tyylitietoinen kaveri, joka tiesi vanhasta punkista enemmän kuin kukaan koskaan. Seuraavana talvena ostin häneltä Tinatuopissa hänen 20 Dollar Whore -bändinsä EP:n Teenage Fuckin' Boredom (2001). Seiskatuumainen sisälsi parasta Suomessa Widowsin jälkeen tehtyä englanninkielistä melodista punkkia.

Aika erilaista kamaa oli seuraavana kesänä tamperelaisesta divarista bongaamani kouvolalaisen Jessie Garon & Sexorcistsin ensimmäinen EP Terror In Disco (1997). Taiteilijanimellä Sex Boy bassoa soittanut Bergman oli tehnyt seiskalle biisin Fucked-Up Dude, mikä taitaa olla hänen ensimmäinen levytetty biisinsä. Jo siitä biisistä löytyy kitarasoolosta ja JG:n laulusta huolimatta Bergmanin myöhemmän tuotannon sanomaa. Johdonmukainen jäbä.

Parin vuoden päästä ilmestyi sitten The Heartburnsin ensimmäinen splittiseiska tku trashinin kanssa. Biisit olivat tarttuvampia ja nopeampia, soitto napakampaa ja soundit räkäisemmät. The Heartburnsin seiskoista ja spliteistä Bergmanin maine lähti kasvamaan. Kun Teemu myöhemmin muutti Helsinkiin ja perusti uuden The Heartburnsin, bändin turkulaisesta kokoonpanosta muotoutui The Dwyers, missä toista kitaraa soittaa Kakka-Hätä 77:n rumpali ja toinen puuhamies Mirko Metsola.

Kakka-Hätä 77 on Bergmanin yhtyeistä tunnetuin. Tinatuoppikantinen Kakkahätä tappaa -EP ilmestyi vuonna 2006 ja vain muutama päivä sitten sain hankittua vinyyliversion bändin toisesta albumista Huoltoasemalle unohdettu mies. Viiteen vuoteen on mahtunut mm. läjä 2000-luvun parasta suomenkielistä punkkia, mahtavia ja ei-niin-mahtavia keikkoja, Bergmanin motivaatio-ongelmia ja läjä 2000-luvun parasta englanninkielistä punkkia Nazi Death Campin kanssa ynnä kaksi singleä Vaasankatu SS:n kanssa, miljoona kilometriä USA:n kiertueella syksyllä 2010 ja kotimaan rundi Laman kanssa keväällä 2011.

Uudella huhtikuussa äänitetyllä albumilla on tuttu nihilistinen meininki itseironian ja huumorin tuolla puolen. Bergman havainnoi suomalaista yhteiskuntaa omalla tyylillään vähintään yhtä terävästi kuin Pelle Miljoona & N.U.S. aikanaan. Teksteissä etenkin Kouvolaa mainostetaan asiallisena asuinpaikkana. LP:n soundit ovat usein ruvelle masteroituihin Bergman-seiskoihin verrattuna yllättävän selkeät. Selkäytimestä kumpuava Bergmanin, toisen kitaristi Räpelön, basisti Juuso Laineen ja Metsolan yhteissoitto kulkee napakasti.

Kakka-Hätä 77 sopii minulle, joka haluan punkkini tiukkana, melodisena, räkäisenä, kenties kusipäisenä sekä tyhmänä, mutta en missään tapauksessa aivottomana ja löysänä junttimeininkinä. Bergmania onkin viime aikoina hehkutettu joka puolella, ja hyvästä syystä. Miehen tähänastinen taival kiteytyy Mika Kaurismäen leffan nimeä ivaillen nimetyssä (tai sitten ei) biisissä Tornionmäki - Vaasankatu All Night Long.

#173: Just For You - The Glitter Band (1974)

Paul Ravenin bändissä soittanut fonisti John Rossall ja Motown-aktien kanssa kiertänyt sessiorumpali Peter Phipps perustivat Boston Showband -nimisen coverbändin vuonna 1966. Yhtyeestä muotoutui vuosina 1972-1973 Ravenin glam rock alter ego Gary Glitterin taustayhtye The Glittermen, joka kesällä 1973 vaihtoi nimensä The Glitter Bandiksi, ja ryhtyi "soolouralle".

Bändin toinen top ten -hitti, Rossallin ja biisin laulajakitaristi Gerry Shephardin yhdessä kynäilemä hokema Just For You on yhdistelmä tuhtia glitter-soundia ja yhtyeen myöhemmässä tuotannossa pintaan nousevaa melankolista melodisuutta. Top Of The Pops -ohjelmassa esitetty playback osoittaa näyttävän lavauhon olleen kohdillaan.

Vaikka The Glitter Band lokeroitiin teinipop-osastoon, yhtye oli ajan arvostetumpien glam rock -aktien tavoin musiikillisesti omavarainen. Nopeasti kasatulla debyyttilevyllä Hey! (1974) oli tukku glitter-muottiin sovitettuja coverbiisejä, mutta myöhempien levyjen materiaali oli täysin Rossallin, Shephardin, basisti John Springaten, Phippsin ja fonisti Harvey Ellisonin omaa käsialaa. Ilman biisikrediittejä jätettiin vain rumpali Tony Leonard. Videolla kultaisissa haalareissa esiintyvä Rossall lähti soolouralle ennen Rock 'N' Roll Dudes -albumin (1975) julkaisua, mutta hänen nimensä löytyi silläkin levyllä kolmen biisin krediiteistä.

Bändin tuottajana toimi Gary Glitterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Mike Leander, jolla riitti 70-luvulla kykyä ja kiinnostusta laajentaa ja kehittää artistiensa soundillista ilmaisua. Hittisuoni kuitenkin kuivahti kolmen älpeen ja seitsemän Top 20 -hitin jälkeen vuonna 1976. Discofunk -instrumentaali Makes You Blind oli vielä pienimuotoinen klubihitti, mutta bändin nimi koettiin rasitteeksi.

Nimivaihdosten ja tyylikokeilujen jälkeen yhtye kokoontui uudestaan vanhalla nimellään vuonna 1980, levyttäen sinnikkäästi pikkumerkeille ilman mainittavampaa menestystä. Muut jäsenet, myös John Rossall, ovat edelleen toimineet erilaisissa The Glitter Band -nimeä käyttävissä kokoonpanoissa. Nimen käytöstä on Hanttikortti #201:ssä esiintyneen The Rubettesin tavoin myös käyty oikeutta. Leonard lopetti keikkailunsa Shephardin kuoleman jälkeen vuonna 2003.

PS.

John Springate ja Gerry Shephard osallistuivat kappaleellaan Don't Play That Song Again euroviisuihin vuonna 2000. Laulajatar Nicki Frenchin esittämä biisi valittiin Britannian viisuedustajaksi kansan äänillä. Muiden maiden raadit ottivat laulun sanoman kirjaimellisesti, ja biisi päätyi 16. sijalle, mikä oli siihen asti viisuissa lellittyjen brittien kehnoin sijoitus ikinä.

#174: Calleth You, Cometh I - The Ark (2002)

Ruotsalaisen glamrock-poppoo The Arkin mahtipontista keikkabravuuria Calleth You, Cometh I voisi pitää itseironisena guilty pleasures -juttuna, jos minulla olisi tarvetta tai kykyä pitää yllä katu-uskottavaa fasadia. En kuitenkaan yritä teeskennellä, että The Ark olisi ollut minulle vain ohimenevä vaihe tai ei-niin-tärkeä bändi. Tämänkin hanttikortin olen pakasta itse poiminut.

Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa klubikeikalla syksyllä 2000, mutta kesäkuun 2002 Provinssirockissa minusta tuli The Arkin fani. Bändi oli löytänyt live-esiintymiseensä vapautunutta iloa ja uutta energiaa, mikä siivitti myös seuraavaksi ilmestyvältä In Lust We Trust -levyltä kuultuja tuoreita biisejä Father of a Son ja Calleth You, Cometh I.

Minulle biisin sanoitus kuvaa hyvin suhdettani bändiin - sata muuta suosikkibändiä myöhemminkin The Arkissa on yhä jotain erityisen vetovoimaista, ja hyvällä keikalla yhtye on yksi tämän vuosituhannen parhaista.

Vokalisti Ola Salon ja lauluntekijä Peter Kvintin (mm. Andreas Johnsonin kansainvälinen hitti Glorious) yhdessä kynäilemä Calleth You, Cometh I on The Arkin toiseksi menestynein hittisingle Ruotsissa euroviisukokeilu The Worrying Kindin jälkeen. Kappale nousi singlelistan kärkikymmenikköön myös Italiassa. Suomessa The Ark löi läpi suuren yleisön keskuudessa vasta kolmannella State of The Ark -albumillaan vuonna 2005.

Kitaristi Michael "Jepson" Jepson ja basisti Lasse "Leari" Ljungberg perustivat The Arkin Växjön pikkukaupungissa vuonna 1991. Leari ja Rolf Ola "Ola Salo" Svensson olivat vasta 14-vuotiaita. Nyt jo kaksikymmentävuotias bändi soittaa oletettavasti viimeisen keikkansa Gröna Lundissa syyskuun 16. päivä. Yhtye on kiertänyt jäähyväiskeikoilla helmikuussa ilmestyneen Arkeology-kokoelmansa perään, ja bändi esiintyy Suomessa vielä kolme kertaa; Tammerfestissa 14.7., Vaasa Rock Festivaaleilla 15.7. ja Rock Offissa Maarianhaminassa 28.7.

Bändin keikkakalenterissa olisi Ruisrock-sunnuntaina 10.7. ammottava aukko, joten odotan lisäystä ohjelmaan minä päivänä hyvänsä. Bändin keikka löytyy Karlskogassa järjestettävän Putte i Park -festivaalin sivulta vain perjantailta, joten lauantaikin olisi logistisesti mahdollinen. Vaikka The Arkin perinteinen Ruisrock-esiintyminen on muodostunut jonkinlaiseksi vitsiksi, on se mielestäni niin hyvä vitsi, etten pistäisi vielä yhtä uusintaa pahakseni. Traditioksi muodostunut yleisön yhteislaulu toimi Allsång på Skansen -ohjelmassa 2003 seuraavasti: