#150: Just One Victory - Todd Rundgren (1973)

Menestysalbuminsa Something/Anything? (1972) jälkeen Todd Rundgren halusi riisua ylleen sovitetun laulaja-lauluntekijä -manttelin. Ura radioystävällisten kolmen minuutin rakkauslaulujen esittäjänä ja miespuolisena Carole Kinginä tuntui ahdistavalta tulevaisuudenkuvalta.

Samaan aikaan, kun Rundgrenin suurin hitti, uusintaversio Nazz-kappaleesta Hello, It's Me vielä keikkui listoilla, äänitettiin uran käännekohdaksi osoittautunut albumi A Wizard, A True Star. Progesta psykedeliaan poukkoilevat minuutin mittaiset yhteen putkeen miksatut biisiaihiot, synakokeilut, kymmenminuuttinen soul-cover -medley ja yli 55 minuutin kokonaiskesto koettelivat teknologian ja kuuntelijoiden rajoja.

Rundgrenin itse rakentamassa Secret Sound -studiossa valmistuneella levyllä oli yksi aikaisemmin äänitetty kappale: Just One Victory. Sielukas ja ylösrakentava biisi oli ollut olemassa jo Runt. The Ballad of Todd Rundgren -albumin (1971) ajoista lähtien.

Just One Victoryn koskettimia soittaa Mark "Moogy" Klingman ja rumpuja John Siomos. Bassossa on albumin muilla raidoilla soittavan John Sieglerin sijaan "Buffalo" Bill Gelber. Kappaleesta muodostui yhteislauluineen Rundgrenin uuden Utopia-yhtyeen tunnussävelmä - "Utopian kansallishymni" - ja keikkojen päätösbiisi.

Vuonna 1978 Utopian pitkäikäisin kokoonpano: Rundgren, kosketinsoittaja Roger Powell, basisti Kasim Sulton ja rumpali Willie Wilcox esittivät kappaleen seuraavasti. Bändin palattua lavalle Rundgren soittaa vielä kolmen minuutin mittaisen kitarasoolon.



Vuoden 2009 lopulla Rundgren teki kiertueen A Wizard, A True Star -albumin pohjalta. Oheinen live on kuvattu kiertueen ensi-illassa Akronissa. Mukana bändissä ovat myös Powell ja Sulton.

Jokeri I: Girls - David Johansen (1978)

Vastikään uumoilin kvartaalikatsauksessa, että jokereita on tulossa jakoon, ja niin kävi melkein saman tien. Ensimmäinen jokeri on New York Dolls -vokalisti David Johansenin ensimmäiseltä sooloalbumilta löytyvä biisi Girls.

Ostin Johansenin debyytin viime lauantaina Mickes vinyyliputiikista Tukholman Hornstullista. Hintaa pitkään mutta laiskasti metsästämälleni levykäiselle tuli ruhtinaalliset kymmenen kruunua, joten onnittelenpa itseäni hyvästä löydöstä: onneksi olkoon.

Johansenin alkupään tuotanto on ihan mahtavaa. 80-luvulla miehen soundit karkasivat hieman lapasesta, ja Buster Poindexter -nimellä tehdystä kamasta en perusta. Morrisseyn alkuun potkaisema 2000-luvun Dolls-comeback meidän ikioman Sami Yaffamme kanssa on sitten ollutkin pelkkää asiaa.

Oheisella verrattomalla videotallenteella Johansenin levyllä soittava The David Johansen Group - Johnny Rao ja Thomas Trask kitarat, Buz Verno, basso ja Frankie LaRocka, rummut - antaa maistiaiset 70-luvun lopun newyorkilaisesta uuden aallon chicistä. Vierailevana tähtenä laulaa taustoja ja kitaroi punaisessa puvussaan kappaleen toinen tekijä Syl Sylvain.

Kappale kuului jo originaali-Dollsien ohjelmistoon. Maaliskuussa 1975, kuukausi ennen yhtyeen hajoamista New Yorkin Little Hippodromella äänitetty keikka julkaistiin postuumisti Red Patent Leather -albumilla vuonna 1984.

#151: Sat In Your Lap - Kate Bush (1981)

Kate Bush tuotti neljännen albuminsa itse. Äänitykset Lontoon Townhouse-studiolla aloitettiin toukokuussa 1981 kokeneen Hugh Padghamin johdolla. Padgham oli kuitenkin lupautunut jo aikaisemmin Genesis-yhtyeen ABACAB-albumin tuottajaksi, joten työviikot kävivät miehelle liian täysiksi.

Padgham ehti työstää Bushin vuotta myöhemmin valmistuneelle The Dreaming -albumille vain kolmea kappaletta. Hän suositteli tilalleen Nick Launayta, joka oli juuri äänittänyt Peter Gabrielin kolmannen soololevyn (1980) rumpusoundeista vaikutteita ottaneen Public Image Ltd:n The Flowers Of Romance -albumin.

Levy-yhtiö EMI:n kiireellä kesäkuussa markkinoille lykkäämä single Sat In Your Lap poikkesi hengästyttävine post punk -rytmeineen Bushin aikaisemmasta tuotannosta. Sensuellin lähestymistavan sijasta biisi vaikutti suorastaan hyökkäävältä, mutta myös kutkuttavalta. Säännöllisin väliajoin se palaa soimaan päähäni.

Mahtipontisiksi paisuteltuja rumpuja soittaa Preston Heyman. Koskettimissa vierailee The Buggles -yhtyeen Geoff Downes. Promovideolla Bushin kanssa tanssivat pitkäaikaiset tanssipartnerit Stewart Avon Arnold ja Gary Hurst, joiden kanssa suunniteltiin koreografiaa myös tulevalle (toteutumattomalle) Never For Ever- (1980) ja The Dreaming -albumeihin perustuvalle kiertueelle.

Kate Bushin, yleisön ja kriitikoiden ensimmäinen kuherruskuukausi huipentui mainioon Britannian singlelistan 11. sijaan. Florence Welch (Florence + The Machine) oli vasta pilke isänsä silmäkulmassa. The Dreaming rehabilitoitiin 2000-luvulla.

Koska matka ensimmäisistä demoista kappaleiden julkaisuun oli hidastunut jatkuvasti, Bush alkoi valmistella albumia elokuussa 1980, jo ennen Never For Everin ilmestymistä. Bush oli ihastunut Fairlight CMI (computer music instrument) -syntetisoija-sämpleriin vieraillessaan Peter Gabrielin albumilla, ja Landscape-yhtyeen Richard James Burgess opasti häntä laitteen käytössä.

Fairlightista ja Linn-rumpukoneesta tuli naisen pääasialliset työkalut 80-luvulla. Alla olevasta tyylikkäästä demosta voi kuulla, miten lähelle lopullista kappaletta Bush pääsi kotistudiossaan.

Ensimmäinen kvartaalikatsaus

Viidenkymmenen ensimmäisen hanttikortin julkaisun jälkeen on ensimmäisen kvartaalikatsauksen aika. Ennakkoon suuruudenhulluna pitämäni projekti on paisunut ennakoidusta, mutta näin kaukana maalista on mahdoton kertoa hanttikorttien lopullista määrää. Niitä tulee olemaan reilusti enemmän kuin 201.

Hanttikorttien järjestys muuttuu reaaliajassa koko ajan. Joidenkin jo esiteltyjen biisi/artisti-parien sijoitus olisi parempi, jos aloittaisin blogin nyt. Ja tietenkin toisinpäin. Mikä on kirjattu, pysyy, enkä tule muuttamaan korttien numerojärjestystä jälkeenpäin.

Jos ja kun jo listattujen hanttikorttien joukkoon nousee pakastani tällä hetkellä puuttuvia kortteja, tulen julkaisemaan niitä sopivissa kohdin jokereina. Jokereiden määrää on mahdoton ennustaa - mutta niiden ilmaantuminen on varmaa.

Tähän mennessä kuusi hanttikorttia on sisältänyt soul-musiikkia. Soft rockia ja garage rockia on kumpaakin ollut viisi korttia. Muita musiikinlajeja on sitten ollut hieman vähemmän. I'm a soul man.

Bloggerin tilastoinnin mukaan valtaosa tätä blogia katselleista on suomalaisia, ehkäpä suomenkielellä on osuutta asiaan. Noin kolme prosenttia katselijoista tulee Yhdysvalloista. He lienevät vaihto-opiskelijoita, amerikansuomalaisia tai google translatorilla blogimaailman rikoksia kartoittavia suurten levy-yhtiöiden työläisiä. Myös Brasiliassa ja Japanissa on hanttikortteja katseltu.

Katselluimmat hanttikortit ovat olleet kaikki kotimaisia. Ylivoimaisena ykkösenä kiikkuu Kakka-Hätä 77:n Tornionmäki - Vaasankatu All Night Long. Kakkossijan jakavat Lemonatorin Superb ja Thee Ultra Bimboosin Fool. Neljäntenä on Jori Hulkkonen featuring Jerry Valurin (myöh. Processory) Lo-Fiction ja viidentenä luuraa TV-Resistorin Koputan puuta. Onnea voittajille!

Hanttikortit on videoblogina riippuvainen Youtube-videoista, joita suuret levy-yhtiöt työkseen tekijänoikeuksien nimissä poistavat palvelusta. Mielestäni on kyseenalaista edes väittää, että artistien biisejä ja levyjä promotoiva blogini vaikuttaisi äänitteiden laillista ostamista vähentävästi.

Black Sabbathin TV Crimesin ladannut Youtube-tili suljettiin kuudessa päivässä kirjoitukseni julkaisemisesta (todennäköisesti siitä riippumatta). Poistetusta Rod Stewartin Ain't Love A Bitch -kappaleesta ei ole toistaiseksi löytynyt korvaavaa versiota.

Koska vanhoja musiikkivideoita ei Youtuben lisäksi näytetä juuri missään muualla, myös eri katselualueiden epätasa-arvoinen kohtelu tuntuu kohtuuttomalta.

Jos huomaatte, että kirjoituksissa olleita videoita on poistettu, tai niiden paikalle on ilmestynyt tympeä "videota ei ole saatavilla maassasi" tms. teksti, olisi hienoa, jos voisitte kertoa siitä vaikka tämän kvartaalikatsauksen kommenteissa. Kirjoituksia saa toki kommentoida muutenkin, ja liittykää blogini lukijaksi, jos viitsitte. Laittakaa hanttikortit edes kirjanmerkkeihinne ja blaablaablaa.

Ei mul muuta. Näillä mennään kun ei oo varaa parempaan.

#152: Die Roboter / The Robots - Kraftwerk (1978)

Düsseldorfissa vuonna 1970 perustettu Kraftwerk oli 70-luvun puolivälistä 80-luvun alkuun edelläkävijä, joka määritteli, miltä modernin pop-musiikin pitää kuulostaa. Korvat höröllä olivat mm. Brian Eno, David Bowie, Gary Numan ja John Foxx, aloittelevat synapopparit ja uusromantikot, Afrika Bambaataa ja muut electro hip hopparit sekä Detroitin techno-pioneerit.

The Man-Machine -albumin käsittämättömän uudenaikaiselta kuulostanut musiikki, neuvostoliittolaiselta suprematisti El Lisitskilta mallin ottanut kansikuva, bändin robotti-imago ja ajatus ihmisen ja koneen tulevasta yhteensulautumisesta vaikuttivat scifistä ja teknologiasta kiinnostuneeseen poikaan enemmän kuin antikoista metsästetty Perry Rhodan -lukemisto ja tv-sarja Kuuden miljoonan dollarin mies yhteensä.

The Robotsin säveltäjäksi on perustajajäsen-kosketinsoittajien Florian Schneiderin ja Ralf Hütterin lisäksi kreditoitu myös USA:n kiertueella 1975 yhtyeeseen liittynyt perkussionisti Karl Bartos. Yhtyeen klassisen kvartetin täydensi Ralf und Florian -albumia (1973) seuranneille keikoille rumpaliksi rekrytoitu perkussionisti Wolfgang Flür.

Vuosikerta-Kraftwerkissa ihmiset pyrkivät käyttäytymään kurinalaisesti kuin koneet. Venetsiassa taltioitu esiintyminen on näytetty Neuvostoliiton tv:ssä vuonna 1980. Pankaa merkille robottien esiintymistä tv-yleisön joukossa seuraavat yhtyeen jäsenet.



2000-luvun Kraftwerkin mekaaniset doppelgängerit Henning Schmitz, Fritz Hilpert ja Stefan Pfaffe pyrkivät führerinsa Ralf Hütterin johdolla svengaamaan kuin ihmiset. Hütter laulaa ja soittaa melodiat, Hilpert huolehtii rytmeistä ja perkussioista, Florian Schneideria kiertueella tuuraava Pfaffe on VJ, ja Schmitz huolehtii sekvenssereistä.

Vuosikymmenen lopussa bändi keikkaili aktiivisemmin kuin koskaan vuoden 1981 jälkeen. Schneider lähti bändistä vuoden 2008 lopussa, ja bändin Technopop-fanisivu vahvisti erouutisen tammikuussa 2009. Huhtikuussa 2008 nähtiin Coachellan hiekka-aavikolla seuraavanlaista.

#153: Koputan puuta - TV-Resistori (2011)

Vuonna 1996 Naantalissa perustettu TV-Resistori on mielestäni yksi tämän vuosituhannen merkittävimmistä kotimaisista yhtyeistä. Ilman bändin vaikutusta olisi maamme nykyinen indiepopskene jäänyt todennäköisesti paljon köyhemmäksi ja ainakin muotoutunut tyystin toisenlaiseksi.

TV-Resistorin biisintekijä Yrjö Saarisen nokkelia melodioita, androgyynejä vokaaleita ja oivaltavia sanoituksia on pidetty mittapuina, joihin on verrattu vuosien varrella niin levytysuraansa aloitelleita Wojciechia, Ultramariinia ja Plutonium 74:sta kuin Reginaa ja Pariisin Kevättäkin.

Kolmentoista vuoden takaisesta ristiriitaisia tuntemuksia herättäneestä ensimmäisestä keikkakokemuksesta Fonal-merkin vuonna 2001 julkaiseman Petit Pianista -seiskatuumaisen hankkimiseen tamperelaisesta levykaupasta edettiin varovaisin harppauksin. Ja keikka keikalta diggasin bändiä enemmän.

Melodi Melodika -seiskan (2003) aikaan oli päivänselvää, että loistavaa materiaalia oli julkaisua jonottamassa. Intiaanidiskon (2004) vanhasta Karkkiautomaatista muistuttava naivius yhdistettynä rupiseen roskaelektroon a'la Chicks On Speed oli yhdistelmä, mikä onnistui puhuttelemaan syvästi. Lapsi, joka kolisteli äidin korkokengissä.

Toiselle albumilleen Serkut rakastaa paremmin (2006) yhtye oli lyhyessä ajassa kasvanut nuoreksi aikuiseksi, Suomen Arcade Fireksi. Biisit olivat peräti loistavia. Keikat alkoivat lähentyä pienoista virtuositeettia ja rumpali Aleksi Salon kunnianhimoisella johdolla bändi alkoi valmistella studiossa kolmatta mestariteosta, omaa Chinese Democracyaan.

Basisti Martti Viljanen jäi matkan varrelle. Kosketinsoittajasta ja toisesta vokalistista Päivi "Bääbs" Kankarosta ehdittiin leipoa välillä sooloartistia ja Suomen euroviisuedustajaa. Viime keväänä ilmestynyt, ytimekkäästi TV-Resistori -nimeä kantava kolmas pitkäsoitto osoittautui onneksi odotuksen arvoiseksi. Albumin psykedeliasta kantriin vivahtavat kappaleet ovat mahtavia, ja upean ilmavat soundit korostavat entistä hiotumpia sovituksia.

TV-Resistorin nykyisessä musiikissa Belle & Sebastian tapaa Ariel Pinkin; 70-luvun Kisu Jernström ja Katri Helena kohtaavat 2010-luvun Yrjö Saarisen ja Päivi Kankaron. Suloista.

#154: Be-Bop-A-Lula - Gene Vincent (1956-1969)

Gene Vincentin tunnetuin kappale toimii täpöllä vielä miljoonan kuuntelukerran jälkeenkin, mutta olen valinnut Be-Bop-A-Lulan päivän hanttikortiksi sen edustavien videonäytteiden takia - tässä kirjoituksessa biisistä on kahdeksan erilaista versiota. Tunnussävelmästä Race With The Devil ei löydy liveversiota, eikä Vincentin myöhemmän levytysuran obskuureista helmistä edes ääninäytteitä. Miehen levyjä on julkaistu vuosien varrella uudestaan ahkerasti, ja debyyttialbumin cd-versio bonusbiiseillä löytyi hiljattain Anttilasta 3€ hintaan.

Korean sotaan (tosin vain tankkilaivan lämmittäjänä) osallistunut Vincent Eugene Craddock joutui heinäkuussa 1955 vakavaan onnettomuuteen laivaston palkkarahoilla ostamallaan moottoripyörällä. Vasenta jalkaa ei amputoitu, mutta Craddock vietti loppuikänsä rampana.

Elvis Presleyn inspiroima 20-vuotias kirjoitti kuntoutuessaan muutamia rock 'n' roll -kappaleita. Varpaista lantioon asti kipsattu Craddock lauloi Be-Bop-A-Lulan ensin WCMS-radioaseman dj William "Sheriff Tex" Davisille, joka ryhtyi miehen manageriksi ja etsi tälle taustabändin.

Soolokitaristiksi ja bändin musiikilliseksi johtajaksi kiinnitettiin WCMS:n The Virginians -housebändissä vakituisesti vieraillut ja myöhemmin legendaksi korotettu Cliff Gallup, komppikitaristiksi The Virginiansin "Wee" Willie Williams, pystybasistiksi Garland Abbottin yhtyeen Jack Neal sekä rumpaliksi vasta 15-vuotias Dickie "Be-Bop" Harrell.

Capitol-yhtiön tuottaja Ken Nelson nappasi Craddockin talliinsa ja risti tämän uudestaan Gene Vinceniksi. Sinistä lippalakkia käyttävän Harrellin ehdotuksesta bändin nimeksi otettiin The Blue Caps, ja rumpalin alunperin spontaanista lippiksen heitosta yleisön joukkoon tuli vakituinen osa keikkaperformanssia. Alkuperäisellä Be-Bop-A-Lulalla kuuluneet Harrellin spontaanit kirkaisut saivat myös jäädä narulle, sillä ne kuulostivat Vincentin mielestä hyviltä.

Be-Bop-A-Lula julkaistiin alunperin Woman Love -singlen b-puolena, mutta radioasemat eivät uskaltaneet soittaa a-puolta väärinkuulemansa "huggin'"-sanan takia (myöhemmin BBC laittoi kappaleen Britanniassa soittokieltoon). Single myi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja nousi USA:n pop-listan 7. sijalle. The Blue Caps esitti Be-Bop-A-Lulan myös platinablondi Jayne Mansfieldin tähdittämässä The Girl Can't Help It -elokuvassa.

Tässä vaiheessa kiertäminen oli käynyt raskaaksi naimisisissa oleville kitaristeille ja basistille. Williams vetäytyi The Blue Capseista syyskuussa, kun tuore Bluejean Bop oli albumilistan kuudentenatoista. Gallupista tuli samaan aikaan isä, ja hän soitti enää yhden lisäkeikan. The Girl Can't Help It -leffassa kuullaan biisin hittiversio, mutta filmillä näkyvät tuuraajat Russell Willaford ja tien päältä bongattu purukumia jauhava kantrikitaristi Paul Peek.

Vuoden 1958 Be-Bop-A-Lula -versio on kuvattu Kalifornian suurimmassa kantritanssipaikassa Comptonin(!) Town Hallissa, missä järjestetty Town Hall Party myös radioitiin ja televisioitiin. Pesti The Blue Caps -yhtyeessä oli osoittautunut tuuliseksi paikaksi. Mukana ei tiettävästi ollut enää ainuttakaan alkuperäisjäsentä.



Viisikymmentäluvun lopulla Vincent ajautui kiistoihin USA:n veroviranomaisten ja muusikkojen ammattiliiton kanssa maksamattomista veroista ja eläkemaksuista. Hän joutui myymään The Blue Capsin bändikamat ja muutti Eurooppaan. Vincent esiintyi ensimmäisen kerran mustaan prätkärotsiin, kaulassa roikkuvaan medaljonkiin ja nahkahansikkaaseen pukeutuneena Jack Goodin Boy Meets Girl -tv-showssa Britanniassa joulukuussa 1959.

Kuukautta myöhemmin kiertäessään Britanniaa Eddie Cochranin kanssa Vincent hylkäsi lopullisesti vanhat keikkakuteensa ja pukeutui tästä lähin aina mustaan nahkaan. Huhtikuussa 1960 Cochran ja Vincent joutuivat ylinopeutta ajaneen taksin kyydissä kolariin, missä Cochran menehtyi ja Vincent loukkasi vammautuneen jalkansa entistä pahemmin.

Onnettomuuden jälkeen Vincent palasi jenkkeihin, mutta palasi toistuvasti kiertämään Eurooppaa. 60-luvun alussa Vincentin taustabändinä soitti muiden muassa instrumentaaliyhtye Sounds Incorporated, joka vuoden 1964 lopulla lämmitteli The Beatlesia Shea Stadionin konsertissa New Yorkissa. The Beatleskin soitti Vincentin taustabändinä kaksi viikkoa Hampurin Star Clubilla.

Heinäkuussa 1962 Vincent äänitti Charles Blackwell Orchestran kanssa Abbey Road -studiolla ensihitistään päivitetyn "twist"-version Be-Bop-A-Lula '62.



Maaliskuussa 1964 esitettyä Granada TV:n Whole Lotta Shakin' Goin' On -showta on nimitetty yhdeksi villeimmistä ikinä siihen asti televisiossa näytetyistä musiikkiohjelmista. Showssa esiintyivät myös The Animals ja Jerry Lee Lewis. Vincentin jälleen hitaammassa mutta loistavan teatraalisessa Be-Bop-A-Lula -esityksessä oli taustabändinä The Shouts.



Seuraavan erinomaisen liveperformanssin ajankohta on tuntematon. Vincentin taustayhtyeen kampauksista ja rujommasta rocksoundista päätellen sijoitan sen tähän väliin. Taustabändin nimeä voi koittaa tihrustaa basarinkalvosta. Vincent vieraili näihin aikoihin myös Helsingissä ja Lahdessa taustayhtyeenään Timo Jämsenin ja Jorma Kaleniuksen The Esquires.



Vincent oli erittäin suosittu Ranskassa. Seuraava Be-Bop-A-Lula -esitys on tallennettu Cannesin filmifestivaaleilla vuonna 1965. Kipulääkkeiden voimalla esiintynyt Vincent oli vasta kolmekymmentävuotias.



Vuonna 1969 Vincent yritti comebackia dj John Peelin Dandelion-levymerkille Los Angelesissa äänitetyllä I'm Back And I'm Proud -albumilla.

Bändi oli kovatasoinen: kitaristina ex-The Blue Caps Johnny Meeks, The Byrdsin Skip Battin bassossa ja arvostettu sessiomuusikko Red Rhodes pedal steel -kitarassa. Legendaarisen helppoheikki Kim Fowleyn tuottamalle levylle äänitettiin myös uusi versio Be-Bop-A-Lula '69.

Jim Morrison hengaili studiossa, ja The Doorsin huhuttiin toimivan Vincentin taustabändinä Toronton festivaalikeikalla. The Doorsin sijaan Vincentin kanssa soittikin Alice Cooper.



Vincentin vimeisellä brittikiertueella taustabändinä soitti rock 'n' roll revival -orkesteri The Wild Angels. Mies oli loppuun saakka aktiivinen - viimeiset uutta materiaalia sisältäneet studioalbumit ilmestyivät Kama Sutra -merkillä 1970 ja 1971. Lääkkeiden ja alkoholin käytöstä ärsyyntynyt mahahaava repesi viimeistä kertaa artistin vieraillessa isänsä luona Kaliforniassa lokakuussa 1971.

#155: Volvot ulvoo kuun savuun - Sielun Veljet (1988)

Hassisen Koneen lauluntekijä Ismo Alangon, Koneen viimeisellä levyllä soittaneen ex-Madame George- ja ex-Kojo-kitaristi Jukka Orman, ex-TV:n Orjat -basisti Jouko Hohkon ja muiden muassa Kalevalassa sekä Dave Lindholmin Rock'n'Roll Bandissa ja Pen Leessä soittanut rumpaliveteraani Alf "Affe" Forsmanin Sielun Veljet vaikutti syntyessään todennäköisesti hyvin lyhytaikaiselta superkokoonpanolta.

Sen eripariset jäsenet kuitenkin loksahtivat yllättävällä tavalla paikoilleen ja yhdessä bändi sai aikaan jotakin paljon yksittäisiä jäseniään merkittävämpää. Alunperin kyse oli vain Alangon, Orman ja Forsmanin Iskelmätaivas-projektista, josta sitten kehkeytyi yhdessä asuva, syövä ja melkein samaan tahtiin hengittäväkin kokoonpano. Ensimmäinen levy (1983) oli tinkimätöntä ja synkkää post punkkia, mitä Hassisen Konetta diganneet eivät ymmärtäneet aluksi lainkaan.

Siekkarit otti yleisöstä työvoiton vimmaisilla ja maanisilla keikoillaan. Yhtyeen neljännen jäsenen, valomies Hannu "Vinski" Viholaisen epäortodoksiset valaistusratkaiisut tekivät osaltaan esiintymisistä elämää suurempia. Vähitellen Alangon glam rock -juuret alkoivat paistaa levyiltä läpi. T.T. Oksalan tavaramerkkisoundillaan tuottamat L'amourha (1985) ja Kuka teki huorin (1986) -albumit nostivat bändin maan suosituimpien levyttävien artistien joukkoon.

Ulkomaanviritelmä L'Amourderin julkaisujen jälkeen yhtye palasi Riku Mattilan tuottamalla akustisemmalla levyllä Suomi-Finland. Lavastaja ja erikoistehostemies Esa Parkatin kansikuvaksi sian ruhosta veistämä Helsingin kaupunginjohtaja ja ylipormestari Raimo Ilaskivi ei hillinnyt levyn nousua siekkareiden ainoaksi albumilistaykköseksi.

Suomi-Finland ei herättänyt varauksetonta innostusta. Monet ostajat pettyivät varmasti vaikeammin avautuvaan materiaaliin. Albumi ei sisältänyt suuria hittejä, mutta se on kestänyt ajan hammasta Oksalan tuottamia levyjä paremmin. Yhtyeen kaikkien jäsenten nimiin yhteisesti kreditoitu päätösraita Volvot ulvoo kuun savuun on vastustamaton shamanistinen rytmi-iloittelu ja ylistyslaulu skandinaavisen hyvinvointivaltion viimeisille huippuvuosille. Jyväskylän Ilokivessä toukokuussa 1989 äänitetty liveversio sisältyi vuonna 2008 julkaistulle Kansan parissa 1 -albumille.



Sielun Veljet hiipui pois 90-luvun alussa Alangon aloittaessa menestyksekkään soolouransa. Kuukausi sitten bändi teki Ilosaarirock-festivaalin 40-vuotisjuhlien kunniaksi näyttävän paluukeikan, josta kännykkävideo antaa kalpean aavistuksen.

#156: Gemini Dream - The Moody Blues (1981)

The Moody Blues oli sinfonisen rockin huippukautenaan 1967-1972 yksi maailman suosituimmista yhtyeistä. Best Of -kokoelmilta löytyviin juustoisimpiin sävelradiohitteihin voi kuulija tarttua omalla vastuullaan, mutta bändin varsinaisilta albumeilta löytyy paljon mahtipontista ajan patinoimaa scifi-folkia ja helposti sulavaa psykedeliaa. Kun yhtye 70-luvun lopussa palasi pitkältä sapatiltaan, kaikki oli muuttunut.

Kirjoitin kesäkuussa Levykeitaaseen Long Distance Voyager -levystä. Albumin avausraita Gemini Dream on yksi parhaista Electric Light Orchestran discokauden biiseistä (kyseessä ei tietenkään ole ELO:n kappale, mutta aikalailla samasta muotista valettu).

Bändin keulahahmoina toimivat biisillä duettoa laulavat tekijät; otsatukkainen soolokitaristi Justin Hayward ja kiharatukkainen basisti John Lodge. The Moody Bluesissa alusta asti soittanut Graeme Edge takoo pattereistaan tanakkaa discokomppia, mutta toisen alkuperäisjäsenen, puhallinsoittaja Ray Thomasin rooli on kutistunut lavalla tanssivaksi tamburiinin takojaksi.

Varsinainen fiiliksen nostattaja on Octave-albumin (1978) jälkeiselle kiertueelle palkattu sveitsiläinen ex-Yes -kosketinsoittaja Patrick Moraz, joka modernisoi The Moody Bluesin vanhentuneen soundin. Mike Pinderin mellotronin mukana on kadonnut myös hippiaikojen charmi, mutta sitä ei 80-luvun alussa haikailtu.

Gemini Dream kipusi USA:n pop-singlelistan 12. sijalle ja Kanadassa peräti listaykköseksi. Kolme vuotta myöhemmin Lontoon Wembley Areenalla tallennettu videoklippi osoittaa yhtyeen kyenneen toisintamaan kappaleen lähes identtisenä levyversion kanssa.


Haywardin, Lodgen ja Edgen rivimiehillä vahvistettu kokoonpano keikkailee edelleen. Yhtyeen viimeisimmästä uutta (ei-jouluteemaista) studiomateriaalia sisältäneestä Strange Times -albumista on nyt vierähtänyt aikaa kaksitoista vuotta.

#157: Rumble In Brighton - Stray Cats (1981)

Tämänpäiväisellä hanttikortilla ei ole yhteyttä viime viikolla Brightonissa tai missään muuallakaan Britanniassa tapahtuneeseen mellakointiin. Stray Catsin debyyttialbumilta peräisin oleva biisi vain on täyttä timanttia siinä kuin tunnetummat esikoissingle Runaway Boys, klassikoksi julistettu Rock This Town tai suurin jenkkimenestys Stray Cat Strut.

Kitaristi Brian Setzerin, basisti Lee Rockerin ja rumpali Slim Jim Phantomin New Yorkissa perustama bändi sai 50-luvun rock 'n' rollista ja rockabillysta vaikutteita saaneella musiikillaan välittömästi aikaan pientä säpinää legendaarisilla CBGB- ja Max's Kansas City -klubeilla.

Varsinainen neronleimaus oli kuitenkin lähteä Englantiin, missä teddypoikien sitkeästi hengissä pysynyt alakulttuuri oli tuonut menestystä Matchboxin ja Crazy Cavan & The Rhythm Rockersin kaltaisille revivalisteille. Brittiyleisö oli avoin ripeälle rock 'n' rollille, tuli se mistä hyvänsä genrestä - yhtä aikaa Stray Catsien kanssa aloittanut ensimmäinen psykobillybändi The Meteors oli jo aloittanut keikkailun punk-klubeilla.

Kesällä 1980 yhtye oli Lontoon kuumin keikkasensaatio, jota juurimusiikkia digannut rock-eliitti, Rolling Stonesin ja Led Zeppelinin jäsenet, kävivät tsekkaamassa. Kissojen suurin muusikkofani oli Rockpile-yhtyeen kitaristi Dave Edmunds, joka tuotti bändin seuraavana vuonna ilmestyneen esikoisalbumin. Levy oli iso hitti Britanniassa - ja listaykkönen Suomessa, missä Stray Catsin freesinkuuloinen rock 'n' roll tarjosi tervetullutta jatkoaikaa Suosikki-lehden buustaamalle rockabillybuumille.

Kun Stray Catsin kahdesta vuonna 1981 julkaistusta albumista koottu Built For Speed -kokoelma nousi USA:n listakakkoseksi seuraavana vuonna, sai Jyrki Hämäläinen lisää katetta kirjoituksilleen. Rockabilly oli valloittamassa koko maailman.


Maineeseen pikavauhtia noussut bändi natisi nopeasti liitoksissaan. Seurapiireissä viihtynyt Phantom meni naimisiin näyttelijä ja rocktyrkky Britt Eklandin kanssa. Setzer vieraili muiden artistien levyillä. Stray Cats hajosi USA:n ja Euroopan kiertueiden jälkeen loppuvuodesta 1984. Phantom ja Rocker perustivat David Bowien kitaristina toimineen Earl Slickin kanssa kahden albumin mittaisen rupeaman urakoineen trion Phantom, Rocker & Slick.

Setzer siirtyi soolouralle ja 90-luvulta alkaen myös swing-revivalistiksi The Brian Setzer Orchestran kanssa. Stray Cats -trio on vuodesta 1986 lähtien palannut useasti yhteen reunion-kiertueiden ja -levyjen kanssa. Viimeisin studioalbumi Original Cool ilmestyi vuonna 1993.

#158: TV Crimes - Black Sabbath (1992)

Eläköön kuvaputket! Black Sabbathin viimeinen singlehitti TV Crimes on peräisin bändin tummasävyiseltä albumilta Dehumanizer. Nigel Dickin ohjaamalla videolla ei basisti Geezer Butlerin mukaan ole mitään tekemistä biisin tai sen tv-evankelistoja kritisoivan sanoituksen kanssa. (EDIT: Videon lataajan youtube-tili suljettiin kuuden päivän kuluttua tämän kirjoituksen julkaisusta. Pelottavan nopeaa toimintaa.)

Ensimmäinen käytettynä ostamani c-kasetti oli Black Sabbathin Vol. 4. (1972). Sen sisältämä muinainen musiikki kuulosti jotenkin synkän kiehtovalta, mutta oltiin jo pitkällä 90-luvulla, ennen kuin varsinaisesti noteerasin bändiä. Ex-vokalisti Ozzy Osbourne oli tietenkin tuttu soolotuotantonsa perusteella. Näin bändin alkuperäisen kokoonpanon vuonna 1999 vanhassa jäähallissa, ja Dion ensimmäistä kertaa Turkuhallissa vuotta myöhemmin. Queen-yhteydestä tutun Reinhold Mackin tuottama Dehumanizer löytyi kirpparilta samoihin aikoihin.

Ex-Rainbow -vokalisti Ronnie James Dio liittyi Sabbathiin kesällä 1979, kun Osbourne oli saanut kenkää juopottelunsa vuoksi. Uuden vokalistin kanssa levytetty Heaven and Hell -albumi (1980) sai yleisöltä ja kriitikoilta ylistävät arviot. Seuranneella kiertueella Iommi antoi potkut myös alkoholisoituneelle rumpali Bill Wardille. Uudeksi rumpaliksi palkattiin Carmine Appicen (ks. Hanttikortti #198) pikkuveli Vinny Appice.

Uusi Sabbath-nelikko teki seuraavana vuonna hyvin menestyneen studioalbumin Mob Rules. Sen kiertueella äänitettiin livelevy Live Evil (1983), jonka miksauksissa tunnelmat kiristyivät Dion ja Sabbath-kaksikon välillä. Dio lähti ovet paukkuen marraskuussa 1982, ja otti Appicen luottomieheksi uuteen Dio-bändiinsä. Jo kertaalleen bändistä hetkeksi vuonna 1979 eronnut Butler kyllästyi kokoonpanovaihdoksiin ja lähti soolouralle 1984. Iommi jatkoi Sabbathissa uusien jäsenten, ajoittain myös raitistuneen Wardin kanssa.

Elokuussa 1990 Butler nousi Dion kanssa lavalle soittamaan Neon Knights -kappaletta. Innostunut Butler suostutteli Iommin antamaan kenkää silloiselle Sabbath-basistille ja -vokalistille, että hän ja Dio pääsisivät liittymään bändiin. Rumpali Cozy Powell jäi hevosen alle, joten Appicekin pääsi jälleen Sabbathiin.

Dehumanizer-albumi vaati melkoisia synnytystuskia. Se oli kuitenkin Sabbathin menestyksekkäin levy kymmeneen vuoteen, ja sitä seurasi kiertue Testamentin, Exoduksen ja Danzigin kanssa.



Kesken kiertueen Ozzy Osbourne pyysi Sabbathia esiintymään jäähyväiskiertueellaan No More Tours. Dio ei halunnut lämpätä Osbournea, vaan erosi bändistä. Judas Priestin Rob Halford tuurasi. Ward nousi myös lavalle neljän biisin ajaksi. Appice seurasi Dion perässä keikkojen jälkeen.

Kun Dion, Appicen, Iommin ja Butlerin kokoonpano kasattiin uudestaan vuonna 2006, oli aika hieman hionut ylpeiden soittajien särmiä. Iommi päätti ottaa bändin käyttöön Heaven & Hell -nimen, että se selkeästi erottuisi edelleen limbossa riutuvasta Ozzy Osbourne-vetoisesta Black Sabbathista. Dio ja Appice edustivat tietenkin taivasta, Iommi ja Butler helvettiä. Dio (ital. "jumala") kuoli vatsasyöpään viime vuonna. Kepeät mullat.

#159: Not To Touch The Earth - The Doors (1968)

Not To Touch The Earth -kappale on osa vokalisti Jim Morrisonin Celebration of the Lizard -runoa, jonka oli alunperin tarkoitus sisältyä kokonaisuudessaan The Doors -yhtyeen kolmannelle Waiting For The Sun -albumille. Biisin ensimmäinen värssy on lainattu suoraan skottilaisen antropolgi James Frazerin myyttejä ja uskomuksia käsitelleestä teoksesta The Golden Bough (1890).

Morrisonin neljänkymmenen vuoden takainen kuolema nosti miehen ja hänen The Doors-yhtyeensä asemaan, mistä yhtä lailla lahjakkaat aikalaisyhtyeet Love ja The Zombies saattoivat vain jäädä haaveilemaan. Elossa.

Varsinainen lähtölaukaus Morrison-kultille oli Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin vuonna 1980 julkaisema elämäkerta No One Here Gets Out Alive. Jorma-Veikko Sappisen käännös ilmestyi tuoreeltaan Soundi-kirjasarjassa (uusi Johnny Knigan kustantama laitos vuonna 2005), ja niin The Doorsin levyjen uusintapainokset, Jim-paidat ja julisteet löysivät tiensä Suomeenkin.

Suuren yleisön tietoisuuteen bändi nousi varsinaisesti vasta Oliver Stonen ohjaaman The Doors-elokuvan (1991) ansiosta. Yhtyeen musiikillisella johtajalla, kosketinsoittaja Ray Manzarekilla ja rumpali John Densmorella oli pienet cameo-roolit leffassa. Morrisonia näytteli Val Kilmer, joka lienee uuden sukupolven mielestä se "oikea" Morrison.

Manzarek, Densmore ja kitaristi Robby Krieger jatkoivat The Doorsin uraa Morrisonin kuoleman jälkeen kaksi vuotta triona. Jossain vaiheessa laulajaksi kaavailtiin jopa The Stooges -yhtyeen laulajaa Iggy Popia, joka ehti tarinan mukaan jo muuttaa hiustyyliäänkin tarjouksen johdosta.

Trio kokoontui hetkellisesti vuosina 1978, 1993 ja vielä 2000. Kun Manzarek ja Krieger halusivat koota aktiivisesti keikkailevan The Doors -kokoonpanon vuonna 2002, he joutuivat nimen käytöstä oikeuskiistaan Densmoren kanssa. Vuoteen 2007 asti Riders on the Storm -nimellä kulkeneen yhtyeen vokalistina toimi The Cultin laulaja Ian Astbury - suuri Morrison-fani henkeen ja vereen.

#160: Blinded By The Light - Manfred Mann's Earth Band (1976)

Johannesburgissa Etelä-Afrikassa syntyneen kosketinsoittaja Manfred Mannin vuonna 1971 perustama kolmas yhtye Earth Band löi itsensä läpi coverversiolla Bruce Springsteenin esikoisalbumin Greetings From Ashbury Park, N.J. (1973) esikoissinglestä Blinded By The Light.

Springsteenin alkuperäinen matalan profiilin versio ei ollut kummoinen menestys, mutta Manfred Mann's Earth Bandin korkeaoktaaninen esitys nousi muun muassa USA:n ja Kanadan singlelistojen ykköseksi vuoden 1977 alussa. Uudessa versiossa alkuperäisen "cut loose like a deuce" oli muutettu "rewed up like deuce" -muotoon. Se kuultiin yleisesti "wrapped up like a douche", mistä asiasta Springsteenkin muisti vitsailla matkalla pankkiin.

Manfred Mann's Earth Bandin version vetovoima perustuu kitaristi Dave Flettin taiten sävellettyihin kitarasooloihin ja Mannin Moog-syntetisaattorilla soittamiin virtuoottisiin kosketinosuuksiin. Flett ei viihtynyt yhtyeessä kuin kahden albumin verran.

Laulaja Chris Thompson oli mukana 80-luvun lopulle asti, käväisten bändin riveissä vielä 1996 ilmestyneellä Soft Vengeance -albumilla ja sitä seuranneella kiertueella. Mann jatkaa uusilla miehityksillä edelleen, ja kokoonpanoon on vuodesta 1986 kuulunut alkuperäinen kitaristi Mick Rogers.

Yllä oleva Top of The Pops- esitys oli playback, mutta alla oleva oikea live-esitys amerikkalaisen tv-tuottaja Burt Sugarmanin The Midnight Special -ohjelmasta todistaa Manfred Mann's Earth Bandin myös kelpo lavabändiksi.



PS.

Kovassa hittiputkessa vuosituhannen vaihteessa ollut tanskalainen Martin Ottesen alias Funkstar De Luxe teki vuonna 2002 discohouse-version ja retrotyylisen musiikkivideon, minkä kautta alunperin tutustuin kappaleeseen.

#161: The Belle Of St. Mark - Sheila E. (1984)

Perkussionisti Sheila Escovedo on yksi lahjakkaimmista Princen kanssa yhteistyötä tehneistä muusikoista. Hänen toinen soolosinglensä perustuu alunperin The Time -yhtyeen kitaristi Jesse Johnsonin demoraitaan, minkä Prince kopioi. Minneapolisin nero sävelsi päälle Raspberry Beretin ja Paisley Parkin kaltaisen häpeilemättömän tarttuvan pop-kappaleen, jollaisia mieheltä tuohon aikaan herui kuin lehmuksesta mesikastetta.

The Belle Of St. Mark oli aikoinaan trendilehti NME:n viikon single. Kahdeksannellatoista sijallaan se on Sheila E.:n ainoa hitti Britanniassa. USA:n pop-listalla single ylti sijalle 34, mikä tekee siitä naisen kolmanneksi suurimman hitin valloissa.

Sheila Escovedo aloitti rumpujen soiton viisivuotiaana, ja liittyi teini-ikäisenä perkussionisti-isänsä Pete Escovedon latinorock- ja jazzfuusiobändi Aztecaan. Hän teki ensimmäiset levytyksensä basisti Alphonso Johnsonin albumille Yesterday's Dreams (1976). Seitsemänkymmentäluvun lopussa isä ja tytär julkaisivat Pete and Sheila Escovedo -nimellä kaksi albumia, joilla Sheila myös lauloi muutamilla kappaleilla.

Duettolevyillä vaikutti legendaarinen rumpali Billy Cobham, jonka soololevyjen ja -kiertueiden lisäksi Sheila teki yhteistyötä tämän jälkeen muiden muassa Herbie Hancockin, George Duken ja Con Funk Shun -yhtyeen kanssa. Sheilan ensitapaamisesta Princen kanssa on vaihtoehtoisia tarinoita. Joka tapauksessa he ystävystyivät, ja lopulta Prince kutsui Sheilan Sunset Sound -studiolleen Purple Rain -levytyssessioiden aikana.

Sheila lauloi Let's Go Crazy -singlen b-puolelle päätyneen Erotic City -kappaleen vokaalit yhdessä Princen kanssa. Muutamia päiviä kestäneen harkinnan jälkeen Sheila taipui äänittämään Princen kanssa kokonaisen sooloalbumin muun muassa Apollonia 6:n levylle alunperin suunnitelluista kappaleista.

Sheilan E.:n perkussio- ja vokaaliosuuksien ohessa Prince vastaa The Starr * Company -pseudonyymin takana lähes kaikesta The Glamorous Life -albumilla kuultavasta. Sheilan vokaalit saatiin narulle viidessä päivässä, ja albumin äänitykset olivat kokonaan valmiina huhtikuun 1984 alussa. Hanttikortilla laulaa taustoja Princen suojatti ja on/off-tyttöystävä Jill Jones. Koko albumi on ehdottomasti Princen parhaita oheisprojekteja.

Purple Rain -kiertueella Sheila E. peri lämppärin paikan hajonneelta The Time -yhtyeeltä. The Belle Of St. Markin timanttinen liveversio on kiertueen Washington D.C.:n keikalta.



Sheila E. teki Princen kanssa kolme albumia ja soitti Princen kiertuerumpalina Revolution-yhtyeen hajottua. Vakituinen Prince-yhteistyö päättyi vuonna 1989, mutta muusikoiden polut ovat kohdanneet useasti myöhemmin.

PS.

Perhe on paras. Sheila E., isä Pete ja veljet Peter Michael Escovedo ja Juan Escovedo ovat perustaneet yhtyeen The E Family. Tänä vuonna ilmestyi Now & Forever -albumi, millä vierailevat mm. Joss Stone, Ralph Saadiq, Gloria Estefan ja Earth, Wind & Fire.

#162: Il Vento Caldo Dell' Estate - Alice (1980)

Italialainen Alice tunnetaan parhaiten klassisesta musiikista vaikutteita ottaneista kansainvälisistä hiteistään Per Elisa (1981) ja I Treni di Tozeur (vuoden 1984 Italian euroviisubiisi yhdessä Franco Battiaton kanssa; suom. Juna Turkuun). Tutustuin naiseen Rumba-lehden Miettisen suosituksesta. Alicen ulkonäöllä oli osuutta asiaan.

Renesanssimies Franco Battiato siirtyi proge- ja ambient-vaikutteisen kokeilevan kautensa (1971-1978) jälkeen levyttämään kevyempää new wave -poppia EMI:lle. Battiaton myötävaikutuksesta myös aiemmin ristimänimellään Carla Bissi ja taiteilijanimellä Alice Visconti CBS:lle levyttänyt laulajatar kiinnitettiin samalle levy-yhtiölle.

Il Vento Cal Dell' Estate (suom. "lämmin kesätuuli") oli Alicen ensimmäinen varsinainen hittisingle Italiassa. Biisin sovittaneen Battiaton lisäksi miehen kanssa aiemmin työskennelleet tuottaja Angelo Carrara ja veteraanimuusikko Giusto Pio aloittivat pitkäaikaisen yhteistyön Alicen kanssa. Alicen ja Pion lisäksi kappaleen tekijäksi on levyetiketissä kreditoitu kosketinsoittaja-tuottaja Francesco Messina, jonka kanssa Alice meni myöhemmin naimisiin.

Il Vento Cal Dell' Estate ei ole mikään tyypillinen pop-hitti. Siinä ei ole perinteistä tarttuvaa kertosäettäkään. Hypnoottinen a-osa sekä mahtipontinen b-osa vuorottelevat. Analogista EMS-synaa soittavan Alicen jylhä lauluääni sekä Stefano Cerrin hypnoottinen bassokuvio ovat herkullisessa ristiidassa kappaleen nimen kanssa.

Alicen aktiivinen levytysura on jatkunut tämän vuosituhannen puolelle asti. Viimeisin uutta materiaalia sisältänyt studioalbumi Viaggio in Italia ilmestyi vuonna 2003. Se oli Messinan tuottama ja sisälsi kaksi Battiaton sävellystä.

#163: Iron Fist - Motörhead (1982)

Iron Fist And The Hordes From Hell -salanimellä keikkaillut powertrio ikuisti pseudonyyminsä viimeisen albuminsa nimibiisiin Iron Fist. Motörhead oli noussut kesällä 1981 julkaisemallaan livelevyllä No Sleep 'Til Hammersmith sensaatiomaisesti brittilistan ykköseksi. Syksyllä aloitettiin uuden albumin äänitykset luottotuottaja Vic Mailen kanssa, mutta marras-joulukuussa bändi piti studiobreikkiä euroopankiertueen vuoksi.

Kiertueen jälkeen Mailen kanssa tehtyihin sessioihin tyytymätön kitaristi Fast Eddie Clarke tuotti kiertuelämppäri Tankin debyyttilevyä Will Reid-Dickin kanssa. Tammikuun lopussa Motörhead-albumin työstämistä jatkettiinkin Clarken johdolla Reid-Dickin äänittäessä. Laulaja-basisti Lemmy Kilmisterin mielestä Mailen syrjäyttäminen oli sääli, ja myöhemmin hän on leimannut Iron Fist -albumin yhtyeen uran huonoimmaksi levyksi.

Clarke oli tuottajana vihreä, ja ilman Mailen biiseihin loihtimaa dynamiikkaa levystä tuli edeltäjiään standardimaisempi ja suttuisempi speed metal -albumi. Legendaarisen trion viimeisenä singlenä julkaistu Iron Fist oli kuitenkin mahtava punkrypistys, mihin kuvattiin myös bändin ensimmäinen varsinainen promovideo.

Singlelistan 29. sijalle noussut biisi oli Motörheadin viimeinen top-30 -hitti. Kuudenneksi brittilistalla kivunnut pitkäsoitto oli bändin viimeinen top-10 -albumi. Suomeen Soundi-lehti ja Rockradio olivat lietsoneet varsinaisen Motörhead-kuumeen, minkä johdosta Iron Fististä tuli täällä bändin kaikkien aikojen menestyksekkäin studioalbumi. Motörheadin vaikutusta esimerkiksi Peer Güntin klassisen kokoonpanon tyyliin ja habitukseen on turha kiistää.

Clarke erosi bändistä kahden USA:n kiertueen keikan jälkeen. Välitön syy lähtöön oli Lemmyn Plasmatics-vokalisti Wendy O. Williamsin kanssa duetoima Tammy Wynette -cover Stand By Your Man. Clarke kieltäytyi soittamasta biisillä, mutta hän oli lupautunut Torontossa äänitettävän singlen tuottajaksi. Williamsilla oli vaikeuksia lauluvireensä kanssa, ja tympääntynyt Clarke ilmoitti lähtevänsä välillä syömään. Mies ei tullut takaisin. Viikkoa myöhemmin Motörheadin jenkkikiertuetta jatkettiin ex-Thin Lizzy -kitaristi Brian Robertsonin kanssa.

Seuraavana vuonna Clarke perusti Fastway-yhtyeen ex-UFO -basisti Pete Wayn, ex-Humble Pie -rumpali Jerry Shirleyn ja tulevan Flogging Molly -vokalisti Dave Kingin kanssa. Tällä hetkellä Clarke työstää uutta Fastway-levyä Gun-vokalisti Toby Jepsonin kanssa. Rumpali Philthy Animal Taylor jatkoi Motörheadissa vaihtuvien kitaristien ja Lemmyn rinnalla vuoteen 1984, palaten jälleen vuosiksi 1987-1992, jolloin sai lopullisesti kenkää alkoholiongelmansa vuoksi.

Bändin nykyinen kokoonpano on pitänyt Lemmyn kiistattomassa johdossa yhtä viimeiset yhdeksäntoista vuotta - tosin hiljattain edesmennyt kitaristi Michael "Würzel" Burston soitti yhtyeen kvartettimuotoisessa kokoonpanossa vuoteen 1995 asti. Tasokasta materiaalia edelleen 2000-luvulla julkaissut yhtye nauttii vakaasta suosiosta Euroopassa, ja on USA:ssa juuri tällä hetkellä suositumpi kuin koskaan aikaisemmin.