#122: Parental Guidance - Judas Priest (1986)

Vuonna 1985 noin kymmenen vuotta putkeen kiertänyt ja levyttänyt Judas Priest -yhtye latasi akkujaan ja tutkaili kiinnostuneena Los Angelesin hair metal -osaston yhtyeitä. Yhtyeen seuraavan Twin-Turbo-albumin oli tarkoitus nostaa Priest teknisesti ja visuaalisesti kokonaan uudelle tasolle ja lyödä kaupallisesti laudalta ZZ Topin Eliminator ja Def Leppardin Pyromania (molemmat albumit 1983).

Bahamasaarten Nassaun Compass Point -studioilla äänitettiin Tom Allomin johdolla kahdeksantoista tarkoituksella äärimmilleen tuotettua, kitarasyntikoiden sävyttämää pehmeäsoundista kappaletta. Levy-yhtiö CBS ei kuitenkaan uskaltanut kustannusten pelossa julkaista tuplalevyllistä uutta materiaalia.

Monet metallikriitikot teurastivat arvioissaan kahtia amputoidun Turbon. Levy menestyi Britanniassa heikommin kuin yksikään Priest-albumi vuoden 1976 Sad Wings of Destinyn jälkeen. Vasta vuonna 2004 Classic Rock -lehti nosti levyn kahdenkymmenen kaikkien aikojen aliarvostetuimman rock-albumin joukkoon.

Yksi Turbon hienoimmista hetkistä on klassinen Priest-yhteislaulu Parental Guidance, joka näyttää keskisormea Parental Music Resource Centerin eli "Washingtonin rouvien" rockin vastaiselle ristiretkelle. Priestin Eat Me Alive -biisi (1984) oli mukana viidentoista rouvien silmätikuksi joutuneen kappaleen eli "filthy fifteen"in joukossa. PMRC:n suosituksesta levy-yhtiöt alkoivat painaa levynkansiin "parental guidance" -tarroja varoittamaan kappaleiden lyriikoiden poliittisesti epäkorrektista sisällöstä. Parental Guidance irroitettiin Turbo-albumin kolmanneksi singleksi vuoden 1987 puolella.

Birminghamissa perustettu Judas Priest oli vaihtelevien bändikokoonpanojen nimenä jo loppuvuodesta 1969. Varsinaisen Judas Priestin tarina alkaa seuraavana vuonna tai oikeastaan vasta vokalisti Robert Halfordin liityttyä mukaan sisarensa poikaystävän, basisti Ian Hillin, hard rock -bändiin kevätkesällä 1973.

Yhtyeen valmistautuessa ensimmäisen albuminsa Rocka Rollan (1974) äänityksiin levy-yhtiö Gull ehdotti, että bändi ottaisi soundinsa tukevoittamiseksi lisäjäsenen. Koska kitaristi Kenneth "K.K." Downing ei halunnut yhtyeeseen urkuria tai puhaltajaa, hän pyysi mukaan toista soolokitaristia Glenn Tiptonia. Kahden vuorottelevan soolokitaristin tuplajyystöstä tuli Priestin soundin keskeinen elementti Rob "Metal God" Halfordin teräksisen lauluäänen ohella.

Turboa seuranneelta Fuel For Life -kiertueelta nauhoitettiin konserttitaltiointi Priest...Live! (1987). Livelevyn setistä hieman poikkeava keikka tallennettiin kesäkuussa 1986 Dallasissa ja julkaistiin VHS:llä. DVD-versio Electric Eye -nimellä ilmestyi vuonna 2003.

Kiertueella tuli jonkinmoinen skandaali Legs Diamondin rumpalin Jonathan Valenin verhojen takana soittamisesta. Priestin itsensä mukaan vain Dave Hollandin rumputeknikkona esiintynyt Valen vahvisti keikoilla sähkörummuillaan näkyvillä esiintyneen Hollandin soittoa, ja lisäsi joukkoon ylimääräisiä fillejä ja lisäbasarin. Lisäksi Valen vastasi joistakin kitaraefekteistä. Sekvenssereitä ei käytetty, joten homma vaati livenä melkoista tarkkuutta. Holland itse erosi Judas Priestistä musiikillisten erimielisyyksien ja henkilökohtaisten ongelmien vuoksi kymmenen palvelusvuoden jälkeen vuonna 1989.



Rob Halford palasi yhtyeeseen kymmenen vuoden hajaannuksen jälkeen vuonna 2003. Coppolan Draculan päähenkilöltä nykyään näyttävä vokalisti tuli soolouransa aikana ulos kaapista ja levytti hyvää soolojatkoa Priest-levyille. Muu yhtye kokeili siipiään hieman raskaamman metallin parissa laulusolistinaan Tim "Ripper" Owens. Toinen perustajajäsen K.K. jäi bändistä eläkkeelle viime huhtikuussa.

#123: Trick of the Wrist - Michael Monroe (2011)

Kävin viime viikolla hakemassa itselleni Ari Väntäsen kirjoittaman erinomaisen Michael Monroe-elämäkerran, ja samalla Michael piirusti kirjan kansilehdelle hopeatussilla koristeellisen nimmarin. Vaikka Matti Fagerholmin välillä kivikkoinen ura ei ole aina innostanut minua yhtä paljon kuin hänen emoyhtyeensä Hanoi Rocks, olen lähes jokaikisellä keikalla ollut aivan fiiliksissä hänen esiintymisensä energian valtaisasta määrästä.

Oma levysuosikkini on edelleenkin Monroen ensimmäinen sooloalbumi Nights Are So Long (1987), mikä aikoinaan toimi käyntikorttina isolle levyfirmalle. Hienoa Stiv Batorsin soololevyn kaltaista power poppia ja puhdasta Little Richard -vaikutteista new yawk- rock 'n' rollia sisältävän albumin Dead Boys -kitaristi Jimmy Zeron säveltämää nimikappaletta ei löydy tuubista. Siellä on vain Dead Boysin vuonna 1987 julkaisema single, mutta kirjan mukaan Monroen versio on originaali.

Hanoi Rocksin jälkimmäisen inkarnaation jälkeen Michael Monroe on saanut koottua ympärilleen kaikkien aikojen parhaan nimeään kantavan kokoonpanon. The Wildhearts esiintyi Ruisrockissa heinäkuussa 2009, ja Monroe lauloi keikalla Peace of Mind -albumilleen (1996) coveroimansa MC5:n Kick Out The Jamsin. The Wildheartsin nokkamies David "Ginger" Walls ja Monroe alkoivat säveltää yhdessä biisejä. Ex-bändikaveri, basisti Sami Yaffa saapui legendaarisen New York Dollsin kanssa keikalle Monroen nykyiseen kotikaupunkiin Turkuun heinäkuun lopussa. Monroe astui lavalle myös Dollsien kanssa, ja kulisseissa alettiin supista Monroen napsivan itselleen jäseniä molemmista bändeistä. Henkilöllisyydet eivät olleet vielä selvillä.

Michael Monroen yhtyeen kokoonpano julkistettiin tammikuun 2010 lopussa Los Angelesissa. Ex-Demolition 23 -rumpali Jimmy Clark oli kuitenkin jo sitoutunut country-laulajatar Taylor Swiftin roudariksi, joten hän joutui eroamaan samantien. Kitaristi Todd Youth ehdotti rumpaliksi suomalaissyntyistä Karl "Rockfist" Rosqvistia, jonka kanssa hän oli soittanut The Chelsea Smilesissa. Vain pari viikkoa ennen USA:n kiertueen alkua Youth ilmoitti liittyvänsä ex-Kiss Ace Frehleyn bändiin. Yaffa sai suostuteltua New York Dolls -kitaristi Steve Conten hänen tilalleen.

Vaikka Michael Monroen uuden kokoonpanon keikat ovat tehneet kovan vaikutuksen, en ole ollut aivan varauksettoman innostunut Jack Douglasin tuottamasta Sensory Overdrive -albumista. Biiseistä päävastuullisen Gingerin sävelkynä ei ole ollut materiaalin parissa terävimmillään. Tulkinta on kyllä kohdallaan. Albumin Iggy & The Stooges -vaikutteinen avausraita ja tuore singlepoiminta Trick of the Wrist saa hanttikortin aseman räväkän videonsa ansiosta. Michaelilla on nuorekkuutensa takana jokin taikatemppu, salainen ranneliike.

Niinkuin kuvasta näkyy, Ginger erosi bändistä Provinssirockin jälkeen kesäkuussa 2011. Rivimiehen asema ei riittänyt Gingerille, enkä sitä uskaltanut odottaakaan. Uudeksi kitaristiksi liittyi taukoa pitävän Backyard Babies -yhtyeen kitaristi, soololevyään valmistellut Andreas Dregen. Lavalla Dregen on nuoren Andy McCoyn kaltainen pitelemätön showmies, Monroen arvoinen showkumppani. Pidän molempia peukkuja ja ukkovarpaita ylhäällä, että ylihuomenna Wolverhamptonista starttaava brittikiertue sujuisi nappiin. Ohessa yhtyeen esiintyminen Ruotsin TV4-kanavalla.

#124: Walk Idiot Walk - The Hives (2004)

Koska Walk Idiot Walk -promovideon upotus blogiin on estetty, voit käydä katsomassa sen tästä linkistä. Ruotsin Fagerstassa 80- ja 90-luvun alussa startannut pikkupoikien autotallibändi muutti nimensä The Hivesiksi ja tyylinsä garage punkiksi vuoden 1993 tienoilla.

Veljekset ja perustajajäsenet kitaristi Nicholaus Arson eli Niklas Almqvist ja vokalisti "Howlin'" Pelle Almqvist ovat tähän päivään saakka pitäneet kiinni tarinasta, että Randy Fitzsimmons -niminen pop-svengali olisi löytänyt heidät. Manageri ja biisintekijä Fitzsimmonsin nimi löytyy edelleenkin The Hivesin krediiteistä, vaikka on yleisesti tiedossa, että biisit ovat Niklaksen käsialaa. Fitzsimmons lienee nykyään koko bändin pseudonyymi.

Yhtyeen onnenpotkuksi ja kiroukseksi osoittautui vuosituhannen vaihteessa jyllännyt garagerock- ja kitararockbuumi ja sen valitettavan lyhyeksi alaviitteeksi jäänyt scandinavian action rock -aalto, jonka ansiosta täkäläiset rockbänditkin saivat ansaitsemaansa huomiota.

Entisen Creation-levymoguli Alan McGeen vuonna 2000 perustama Poptones-levymerkki julkaisi lokakuussa 2001 The Hivesin siihen astisesta tuotannosta Your New Favourite Band -kokoelman, mikä kovan mediasuitsutuksen saattelemana nousi brittilistan seitsemänneksi.

Marraskuussa 2001 yhtye vieraili Turussa Säätämö-klubilla, ja New Musical Express -aviisi teki ison raportin pimeästä (lumettomasta) kaupungista Neuvostoliiton rajalla. Lehdessä oli lähes sivun kokoinen kuva The Hives -keikasta, missä pönötän "parin" muun yleisön edustajan kanssa.

Buumeissa on se huono puoli, että ne tuppaavat loppumaan. Uuvuttava kiertueputki ja levy-yhtiösotkut viivästyttivät The Hives -studioalbumien välin peräti neljän vuoden mittaiseksi. Ainakin meikäläiseltä taisi jo usko loppua matkan varrella.

Yhtyeen kolmas studioalbumi ja ensimmäinen varsinainen major-julkaisu Tyrannosaurus Hives (2004) oli kuitenkin mainio levy. Albumin takakannen kuvassa muuten näkyy kaksitoista jalkaa, mitä on pidetty todisteena Fitzsimmonsin olemassaolosta.

The Hives oli ja on parhaimmillaan keikoilla, ja bändi on juuri niin hyvä kuin viimeinen keikkansa. Koska aika kultaa hyvän keikkamuiston, bändin pitäisi joka ainoa kerta, kerta toisensa jälkeen pystyä ylittämään itsensä. Se ei ole mahdollista, vaikka The Hives on kyennyt siihen muutamaan otteeseen.

Varsinainen The Hives -villitys huipentui kesäkuussa 2004 julkaistuun Walk Idiot Walk -singleen. Keith Richards -tyyppisen kitarariffin kruunaamasta biisistä tuli bändin suurin hitti. Alla bändi esittää biisin David Lettermanin Late Showssa.



Ohessa Walk Idiot Walk livenä Brysselissä lokakuussa 2004. Keikka on tallennettu edullisesti löytyvälle Tussles in Brussels -dvd:lle (2005), mikä pitää sisällään myös fiktiivisen dokumentin bändin vaiheista, kuusi tv-ohjelmissa tallennettua esitystä ja kuusi promovideota. Suosittelen lämpimästi.



The Hivesin viime vuonna julkaisema matalan profiilin cover-EP Tarred and Feathered sisälsi muun muassa version Zero Boysin 80-luvun alussa levyttämästä punk-klassikosta Civilizations Dying.

#125: Walking With Thee - Clinic (2002)

Liverpoolilaisen Clinic-yhtyeen toisen albumin nimikappale Walking With Thee julkaistiin singlenä pitkäsoiton ennakkomaistiaisiksi helmikuussa 2002. Mieleenjäävästä MTV:n voimasoitossa olleesta videosta huolimatta sekä jollain tapaa Placebo-yhtyeestä muistuttavan singlen että koko albumin listamenestys jäivät vaatimattomiksi.

Muun muassa Elbown levyjä ja Blurin joutsenlaulun Think Thankin (2003) tuottanut Ben Hillier ei vaikuttanut bändin dementoituneeseen The Cure tapaa The Residentsin -soundiin juuri mitenkään, mutta Hillier itse käytti Cliniciltä saamiaan oppejaan hyödyksi toimiessaan myöhemmin tuottajana The Horrors -yhtyeen debyytillä Strange House (2007).

Vokalisti Adrian "Ade" Blackburn ja kitaristi Jonathan Hartley perustivat Clinicin edellisen Pure Morning -yhtyeensä raunioille vuonna 1997. Yhtyeen kirpputoreilta hankittujen analogisten kosketinsoittimien ja primitiivisten kitarariffien vuoksi bändiä on pidetty jonkinlaisena garage rock -yhtyeenä, mutta Clinic itse on pyrkinyt kaiutetulla, monotonisella riffailullaan jonkinlaiseksi Brian Wilson -pop-vaikutteilla silatuksi Can-yhtyeeksi.

Modernin Radiohead-vaikutelman aikaansaadakseen Blackburn on tarvinnut lisäksi kirurginmaskin - ja kuulostaakin erehdyttävästi mongertavalta Thom Yorkelta. Clinicin kvartetin täydentää vielä rytmiryhmä Brian Campbell (basso ja huilu) sekä Carl Turney (rummut ja piano).

Oheinen Walking With Thee -live on peräisin David Lettermanin Late Showsta. Clinic on valmistautunut Amerikan valloitukseen pukeutumalla kotikaupunkinsa tunnetuimman bändin The Beatlesin tapaan.



Clinic on jatkanut kivikkoista uraansa sitkeästi näihin päiviin saakka. Viimeisin hieman seestyneemmältä vaikuttanut Bubblegum -albumi julkaistiin vuosi sitten.

PS.

Suurimman osan vaikutteistaan Clinic tempoi luonnollisesti suomalaiselta post punk -artisti Tohtori Tornadolta, joka Tuomari Nurmion vanavedessä julkaisi kaksi seiskatuumaista singleä Kerberos-merkillä vuonna 1979. Ajan ulkopoliittista doktriinia mukaillen USA:n ulkoministeri Cyrus Vancea arvostellut Sairas vääns sijoittui Syksyn Sävel -kilpailussa sensaatiomaisesti kuudenneksi.

Suomalaisella post punkilla oli juurensa. Nurmion taustalla soittanut "räävitön" Köyhien Ystävät oli itse asiassa The Agents -rautalankaorkesteri, ja Tohtori Tornadokin - oikealta nimeltään Ekku Johansson - on nykyään rautalankayhtye The Fellowsin kitaristi ja Rautalankamusiikin ystävät ry:n puheenjohtaja ja Rautsikka-lehden päätoimittaja.

#126: Going Back To Cali - LL Cool J (1987)

Leidit ovat rakastaneet viileää James Todd Smithiä ja Smith on rakastanut leidejä yli neljännesvuosisadan ajan. Julkisuudessakin porno- ja seksiaddiktionsa paljastanut rap-artisti ja näyttelijä LL Cool J nousi supertähdeksi jo 17-vuotiaana esikoisalbumillaan Radio (1985). Tästä levystä alkoi monen suomalaisenkin harrastajan rap-diggailu.

16-vuotiaan LL:n, tuottaja Rick Rubinin ja Beastie Boysin Adam Horowitzin kolmestaan työstämä LL Cool J:n esikoissingle I Need A Beat (1984) oli myynyt yli satatuhatta kappaletta ja käytännössä lunastanut vastaperustetulle Def Jam -levy-yhtiölle jakelusopimuksen Columbialta.

Rubinin minimalistinen, rock-sämplejä hyväksikäyttävä tyyli nosti Def Jam -merkin artisteineen, Run-DMC:n ja muassaan koko genren mainstreamin mehusteltavaksi. Seuraavalla LL Cool J -albumilla Bigger And Deffer (1987) The L.A. Posse -niminen tuottajatiimi hyödynsi Rubinin rock-vaikutteista soundia. Rubin itse tuotti Smithille vielä yhden kappaleen Less Than Zero -leffan (1987) soundtrackille.

Def Jamin julkaisema Bret Easton Ellisin kirjaan perustuvan leffan soundtrack-kokoelma on suurimmaksi osaksi Rubinin tuottama rock-ja cover-sillisalaatti Roy Orbisonista Slayeriin. The Bomb Squadin tuottama Public Enemy -klassikko Bring The Noise sekä Rubinin ja LL Cool J:n yhteistyö Going Back To Cali saavat albumilla ensiesityksensä.

Helmikuussa 1988 singleksi lohkaistusta Going Back To Calista ei tullut niin isoa hittiä kuin olisi voinut etukäteen kuvitella, mutta se liikkui tasaisesti ja saavutti kultalevyyn oikeuttavan määrän yli kolme vuotta myöhemmin keväällä 1991. Singlen myyntiä varmaan edesauttoi, että biisi ei ollut mukana seuraavan LL Cool J -LP:n Walking With A Pantherin (1989) alkuperäisellä vinyyliversiolla, vaan ainoastaan cd:llä (ja toki myös c-kasetilla, joiden myynti vielä vuonna 1989 ylitti cd-levyjen volyymin).

PS.

Going Back To Cali on vuosien varrella osoittautunut melkoiseksi korvamadoksi, josta voi päästä eroon esimerkiksi korvaamalla se toisella yhtä sitkeällä. Biisin ikoninen video on nimittäin päässyt parinkin sattuvan parodian kohteeksi. Koomikko Colin Quinnin Going Back To Brooklyn (1989):



Vuonna 2005 aloittaneen It's Always Sunny in Philadelphia -sitcomin promolla Jeru The Damaja räppää Going Back To Philly:

#127: Undone - The Sweater Song - Weezer (1994)

Koska Weezerin ensimmäisestä demosta ei ole videota, valitsin hanttikortiksi bändin ensimmäisen singlen. Har har. Yksi 90-luvun rakastetuimmista power pop -yhtyeistä on kuulemma nykyään yksi vihatuimmista. Uskoisin yhtyettä arvostelevien ex-fanien kuitenkin seuraavan yhtyettä ja diggailevan salaa uusiakin biisejä - ainakin kaapissa.

Biisintekijä ja kitaristilaulaja Rivers Cuomo perusti ensimmäisen yhtyeensä, metallibändi Avant Garden vuonna 1986 Connecticutin Mansfieldissä. Valmistuttuaan lukiosta Cuomo lähti opiskelemaan Santa Monica Collegeen. Bändikaverit muuttivat hänen mukanaan Los Angelesin Sunset Stripille, missä he sinnittelivät kimppakämpässä ja paskaduuneissa vuoden verran. Avant Garde hajosi keväällä 1990.

Bändin hajoamisen jälkeen Cuomo oli töissä Tower Records -kaupassa ja altistui kahdeksan tuntia päivässä muun muassa Nirvanan, Pixiesin, Sonic Youthin ja Ice Cuben musiikille. Hän solmi uusia kontakteja ja perusti ensimmäisen ei-metallia soittaneen yhtyeensä Fuzz yhdessä rumpali Patrick Wilsonin kanssa. Fuzz soitti nimensä mukaista särö-rockia.

Wilsonin toisen yhtyeen, hair metalliin kallellaan olleen The Wrong Sausagen basisti Matt Sharp muutti pois kaupungista kesällä 1991. Samaan aikaan Wilson ja Cuomo aloittivat projektin viidenkymmenen uuden kappaleen säveltämiseksi. Cuomo liittyi 60 Wrong Sausages -nimiseksi muutettuun bändiin vuoden 1991 lopulla.

Sharp kuuli tammikuussa 1992 demoja Cuomon ja Wilsonin uusista biiseistä - joukossa muun muassa Undone - The Sweater Song - ja innostui niistä. Basisti muuttikin hetimiten takaisin Los Angelesiin liittyäkseen bändiin. Uusi kokoonpano treenasi ensimmäisen kerran helmikuussa. Toiseksi kitaristiksi liittyi jo The Wrong Sausagen ja 60 Wrong Sausages -kokoonpanojen jäsen Jason Cropper.

Weezer soitti pian ensimmäisen keikkansa näyttelijä Keanu Reevesin Dogstar-bändin lämppärinä. Potentiaalisesta biisimateriaalistaan huolimatta Weezer ei saanut osakseen suosiota, ja joutui tekemään paljon työtä ylipäätään saadakseen keikkoja tai vakuuttaakseen bändiin baareissa vihamielisesti suhtautuvaa yleisöä. Weezerin lämmitellessä Warner Bros -yhtiön tuottaja Lenny Waronkerin tyttären Annan That Dog -yhtyettä paikalla olleet levymogulit kiinnostuivat. Bändi solmi levytyssopimuksen Geffenin kanssa kesällä 1993.

Bändin nimeä kantaneen, epäviralliselta nimeltään The Blue Album -debyytin tuotti The Cars -yhtyeen jehu Ric Ocasek. Esituotantovaiheen aikana Sharp ja Cuomo treenasivat bändin stemmalaulut timanttisiksi, ottaen huomioon se, ettei Sharp ollut koskaan laulanut ennen Weezeriä. Cropper erosi Weezeristä albumin äänitysten aikana, ja hänen tilalleen pyydettiin bändin lähipiirissä hengaillut Brian Bell. Cuomo on kertonut äänittäneensä Cropperinkin kitaraosuudet uusiksi, ja että albumilla voi kuulla Bellin taustalaulua. Bell itse sanoo, että levyllä on hänenkin kitarointiaan.

Kesäkuussa 1994 albumin ensisingleksi lohkaistun Undone - The Sweater Songin Spike Jonzen ohjaama promovideo nousi nopeasti MTV-hitiksi. Bändin vaatimuksesta videolla ei pitänyt näkyä swetareita. John Stewart Shown livepätkällä Bellillä on paita, minkä materiaalista en kyllä mene sanomaan.



Ajat muuttuvat, mutta lahjakas biisintekijä pysyy pinnalla kuin Kalle Kustaa Korkki (eh). Rivers Cuomo on ollut mukana tekemässä Cee Lo Greenin lämpimäistä, kovin geneeristä dance-rykäisyä Anyway.

Jokeri VII: Bunny Ain't No Kind of Rider - of Montreal (2007)

Tutustuin Kevin Barnesin johtamaan of Montreal -yhtyeeseen keväällä 2007, sillä bändin piti saapua esiintymään Turun Dynamoon heinäkuussa. Dynamon keikka peruuntui, mutta bändi esiintyi sentään Helsingin Redrumissa. Redrum ei kehnon lavanäkyvyytensä ja yökerhohintatasonsa vuoksi ole niitä innostavimpia keikkapaikkoja, joten se jäi väliin. Of Montrealin levyt osoittautuivat varsinaisiksi growereiksi ja bändi kohosi yhdeksi nolkytluvun lopun riemastuttavimmista uusista tuttavuuksistani.

Barnesin Montrealista kotoisin olleen ex-tyttöystävän mukaan nimetty Elephant 6 -kollektiivin jäsenyhtye - käytännössä Barnesin lähipiirin avustama sooloprojekti - oli ehtinyt levyttää hämmästyttävän pienelle huomiolle jääneen levykokoelman psykedeliavaikutteista barokkipoppia ja twee poppia, johon vaihtoehtorock- ja electrovaikutteet alkoivat pikkuhiljaa hivuttautua mukaan.

Tammikuussa 2007 tämä pop-sisäpiirin varjelluimmalta salaisuudelta vaikuttanut bändi julkaisi jo kahdeksannen studioalbuminsa Hissing Fauna, Are You The Destroyer? Levy oli hengästyttävä, pop-melodinen ja artsyn progeileva sekoitus indiepoppia, psykedeliaa, glamrockia, funkia ja elektronisia tanssirytmejä. Helmikuussa of Montreal nousi ensimmäistä kertaa Billboardin top 200 -albumilistalle, sijalle 72. Seuraavalla viikolla levy olikin jo pudonnut listalta.

Albumi oli monien muiden of Montreal -julkaisujen tavoin teemalevy, mutta aiempien levyjen todellisuuspakoisen fiktion sijasta levy pyöri Barnesin persoonan ja vaiheiden ympärillä. Painostavien tekstien ja niitä pehmentävän duuriluontoisen musiikin ristiriita korostui Barnesin levytyksen aikana syömien mielialalääkkeiden ansiosta. Barnes oli eronnut joksikin aikaa norjalaisesta vaimostaan Nina Aimee Grøttlandista ja pienestä tyttärestään, ja käsitteli aihetta levyllä.

Levyn keskiössä on painostava kaksitoistaminuuttinen The Past is A Grotesque Animal -jumitus, mikä käsittelee myös Barnesin metamorfoosia Georgie Fruit -nimiseksi glamrock-tähdeksi. Biisin jälkeen kuultavan sielukkaan Bunny Ain't No Kind of Rider -kappaleen roolihenkilö Eva on todellinen henkilö bändin kotikaupungista, Georgian Athensista.

Kappaleesta löytyy youtubesta useita livevetoja, joista yksikään ei valitettavasti ole äänentasoltaan tai visuaalisesti täysin tyydyttävä. Siksi laitan oheen kaksi. Ensimmäinen on kuvattu maaliskuussa 2007 Detroitin The Majesticissa lavan edestä, toinen lokakuussa Chicagon The Metrossa yleisön takaa parvelta.





Hysteerisen uuvuttavan mutta palkitsevan genre-skitsofrenian vaivaamalla Skeletal Lamping -albumilla (2008) Georgie Fruit otti yliotteen Barnesin persoonasta. Jon Brionin tuottama viimeisin studiolevy False Priest (2010) taas oli Solange Knowlesin ja Janelle Monaen vierailuineen askel konventionaaliseen suuntaan. Kun Fruit on lukittuna kaappiin, näyttää siltä, että Barnesin henkilökohtaisen persoonan liikkumavara on rajoittunut pelkkään makuukammariin.

Kaksi viikkoa sitten Barnes ilmoitti seuraavan Paralytic Stalks -albumin tulleen valmiiksi. Kuulemme todennäköisesti ensi vuoden puolella, riittääkö Barnesin pakissa lisää paukkuja, vai onko vastaisuudessa jättäydyttävä vain of Montrealin muhkean back-kataloogin vietäväksi. Siinäkin on makoisaa sulateltavaa runsaasti.

#128: Cartrouble - Adam & The Ants (1980)

Miettikää, autosta on monenlaisia ongelmia. Sen hankinnassa voi säästää, mutta lopulta sekin maksaa, rakkineen ylläpito maksaa, ja sen käyttämä polttoaine maksaa julmetusti. Autoa olisi periaatteessa mukava ajaa, mutta koska en ole omaa autoa koskaan hankkinut, ajotaitoni on surkea, ja ajaminen vaatii minulta valtavasti keskittymistä. Parkkipaikan löytäminenkin ja siihen ujuttautuminen on pirun vaikeaa. Olen ollut töissä autopesulassa ja myös siivonnut yhden kesän linja-autoja. Niistä hommista ei ole liikaa hyviä muistoja. En edes pidä autopelien pelaamisesta. TOSI syvälle aiheeseen pureutuvaan Cartrouble-biisiin samaistuminen on siis helppoa.

Lontoolainen taideopiskelija Stuart Leslie Goddard aloitti musiikkiuransa Bazooka Joe -nimisen pub rock -yhtyeen basistina. Goddard erosi bändistä nähtyään lämppärinä esiintyneen Sex Pistolsin ensimmäisen keikan marraskuussa 1975, ja perusti oman B-Sides -punkbändin Lester Squaren ja Andy Warrenin kanssa. Bändi harjoitteli tiiviisti, mutta ilman rumpalia se ei keikkaillut.

Goddard vietti kolme kuukautta laitoksessa napattuaan yliannostuksen nappeja anoppinsa lääkekaapista. Ulos päästyään Goddard alkoi käyttää taiteilijanimeä Adam Ant. Aktivoidun B-Sidesin nimeksi vaihdettiin vuoden 1977 alussa Adam & The Ants rumpali Paul Flanaganin löytymisen jälkeen.

Kesäkuuhun 1977 mennessä Square oli lähtenyt perustamaan The Monochrome Setiä ja hänen tilalleen kitaristiksi tuli Mark Ryan. Flanaganin tilalle uudeksi rumpaliksi liittyi Dave Barbarossa. Tällä kokoonpanolla The Ants äänitti ns. Jubilee-demot, ja esiintyi Derek Jarmanin ohjaamassa samanimisessä punk-elokuvassa.

Tammikuussa 1978 The Ants vieraili ensimmäistä kertaa John Peelin radioshowssa. Huhtikuussa ilmestynyt Jubilee-soundtrack sisälsi kaksi bändin ensimmäistä virallisesti julkaistua äänitettä. Siouxsie & The Bansheesin lämppärinä kiertänyt The Ants kokosi oman uskollisen "ant people" -fanikatraan, mutta media ei pitänyt bändin S/M-imagosta. Deccan lokakuussa julkaisemaan Young Parisians -debyyttiseiskaan mennessä kitaristiksi oli liittynyt parin miehistönvaihdoksen jälkeen Matthew Ashman.

Decca ei osannut markkinoida bändiä, ja heinäkuussa 1979 ilmestyneen seuraavan singlensä Zerox ja lokakuussa ilmestyneen debyyttialbuminsa Dirk Wears White Sox The Ants julkaisi pienellä Do It -merkillä. Warren lähti The Monochrome Set -yhtyeeseen äänitysten jälkeen. Synkän futuristinen post punk -albumi ei menestynyt, ja turhautunut Adam Ant pyysi manageri Malcolm McLarenia apuun. McLaren nappasi kohta Ashmanin, Barbarossan ja uudeksi basistiksi liittyneen Leigh Gormanin kainaloonsa ja perusti näiden kanssa uuden Bow Wow Wow -bändin.

McLaren teki Adamille palveluksen. Tempauksesta sisuuntunut mies kasasi itselleen uuden entistä ehomman The Ants -kokoonpanon hyödyntäen itse McLarenin bändille esittelemiä burundi-biittejä ja uusromanttista piraatti-imagoa. Ants-muusikoiden käyttämät tribaalirytmit perustuivat ranskalaisten antropologien itä-afrikkalaisessa kylässä tekemiin nauhoituksiin, jotka oli julkaistu Musique du Burundi -nimellä vuonna 1968. Mike Steiphenson oli julkaissut rytmeistä Burundi Black -nimellä pop-version 1970-luvun alussa, ja sillä oli oma vaikutuksensa jo Mike Leanderin ja Gary Glitterin sekä Mike Chapmanin ja Nicky Chinnin 70-luvun alun glam-biitteihin.

Adam Antin oikeaksi kädeksi liittyi useammassakin uuden aallon bändissä sukkuloinut rautalankakitaristi Marco Pirroni. Uudessa kokoonpanossa oli The Glitter Bandin esikuvan mukaan kaksi rumpalia, joista Chris Hughes toimi myös bändin tuottajana. Maaliskuussa 1980 julkaistulla Cartrouble-singlellä rumpuja soittaa tuleva Culture Club -jäsen Jon Moss. Uudella tyylillä ja soundilla silattu uusintaversio Dirk Wears White Sox -albumiraidasta nousi brittien indie-singlelistan ykköseksi. Adam & The Ants aloitti menestyksekkään Ants Invasion -kiertueensa, minkä lopussa se kirjoitti levytyssopimuksen CBS:n kanssa.

Adam & The Ants juhli pari vuotta new romantics -ilmiön aallonharjalla ja myös Cartrouble-singlen CBS-uusintajulkaisu nousi listalle korkealla pönöttävien uusien The Ants -levytysten seuraksi. Keväällä 1981, parahiksi ennen ykköshitti Stand & Deliverin julkaisua, uudeksi basistiksi liittyi The Vibratorsissa ja Roxy Musicissa soittanut Gary Tibbs. Tibbs soittaa bassoa myös oheisella Prince Charming -kiertueella kuvatulla Cartrouble-livellä.



Adam Ant siirtyi seuraavana vuonna värikkäälle soolouralle. Pari vuotta tekeillä ollut kuudes sooloalbumi Adam Ant Is the Blueblack Hussar in Marrying the Gunner's Daughter ilmestynee Adamin omalla levymerkillä vuoden 2012 aikana, mutta saattaa olla, että sitä odotellessa ehtii vielä kasvattamaan komeat kesäviikset.

#129: It Can't Come Quickly Enough - Scissor Sisters (2004)

Multi-instrumentalisti ja biisintekijä Scott "Babydaddy" Hoffmanin sekä vokalistien Jason "Jake Shears" Shellard ja Ana "Matronic" Lynch New Yorkissa 2000-luvun alussa perustamasta electroclash-performanssiryhmästä kehittyi muutamassa vuodessa suosittu viisihenkinen soft rock -yhtye.

Derek "Del Marquis" Gruen soittaa viisikossa soolokitaraa ja tarvittaessa bassoa. Alkuperäinen rumpali Patrick "Paddy Boom" Seacor siirtyi syrjään vuonna 2007, jolloin hänen tilalleen pestattiin Randy "Real" Schrager.

Scissor Sistersin pienellä newyorkilaismerkillä julkaiseman singlen b-puolen, Pink Floyd -cover Comfortably Numbin (2002) herättämän positiivisen hypen ansiosta bändi sai sopimuksen Britannian Polydorin kanssa. Comfortably Numbin uudelleenjulkaisusta tuli kaksi vuotta myöhemmin top 10 -hitti, ja bändin debyyttialbumista Scissor Sisters Britannian vuoden myydyin albumi. Levy julkaistiin USA:ssa puoli vuotta myöhemmin, mutta esimerkiksi Wal-Mart -ketju ei suostunut ottamaan levyä jakeluun bändin imagon vuoksi.

It Can't Come Quickly Enough on Babydaddyn ja Shearsin kasarivaikutteinen koskettava balladi, joka poikkeaa debyytin sisältämästä kepeästä Bee Gees kieli poskessa -tyylisestä falsettidiscosta ja Elton John -henkisestä soft rockista edukseen.

Brighton Domessa kuvattu live-esitys on ripattu DVD-levyltä We Are Scissor Sisters... And So Are You (2004). Se ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Hurrah A Year of Ta-Dah -2DVD (2007) ovat molemmat kovin suositeltavia hankintoja. Joskus välillä tuppaa unohtumaan, että bändin lähes eturivistä seurattu keikka Provinssirockissa 2004 oli itselleni parhaita livekokemuksia ikuna.



Bändin seuraava albumi Ta-Dah (2006) jatkoi aivan debyytin kaavalla, ja menestyi Britanniaa lukuunottamatta edeltäjäänsä paremmin. Kolmannella, alkuperäisestä julkaisuaikataulustaan viivästyneellä albumillaan Night Work (2010) bändi pyrki lähestymään alkuperäistä gay-kohderyhmäänsä mainstream-poppia rankemmalla materiaalilla, mutta hämmentävä samankaltaisuus myöhemmin syksyllä ilmestyneen uusimman Take That-albumin kanssa kyseenalaistaa tavoiteltua "vaihtoehtoisuutta".

#130: Make A Resolution - The Impressions (1974)

Myös tämänpäiväinen hanttikortti on vuodelta 1974 ja blaxploitaatioleffan soundtrackilta. Nelimiehinen The Impressions -kokoonpano esiintyi chicago soul -tuottajien Richard Tufon ja Lowrell Simonin Three The Hard Way -elokuvaan säveltämällä soundtrackilla. Albumilta irroitettu funkahtava Something's Mighty Mighty Wrong -single nousi niukin naukin USA:n r&b-listan top 30:een, mutta levyn avausraita, vauhdikas ja ylösrakentava soulpala Make A Resolution on mielestäni edustavampi valinta.

Itse leffaa en ole koskaan nähnyt, mutta sen viihdytysarvon on pakko olla kova: pääosassa esiintyy 70-luvun mustien action-näyttelijöiden kärkikolmikko Jim Brown, Fred Williamson ja Jim Kelly.



Tennesseen Chattanoogasta kotoisin olleet maalaispojat Sam Gooden (valokuvassa toinen vasemmalta) sekä Brooksin veljekset Richard ja Arthur liittyivät The Roosters -nimiseen doo wop -lauluyhtyeeseen chicagolaisten Jerry Butlerin ja Curtis Mayfieldin kanssa vuonna 1957. Seuraavana vuonna yhtye teki sopimuksen Vee-Jay -merkin kanssa ja muutti nimensä Jerry Butler & The Impressionsiksi. Heti ensimmäisestä singlestä For Your Precious Love tuli menestys ja myöhemmin ikivihreä.

Butler lähti nopeasti menestyksekkääksi osoittautuneelle soolouralle ja Mayfield liittyi hänen kiertuekitaristikseen. Butlerin kiertueen jälkeen Mayfield palasi kuitenkin The Impressionsin päävokalistiksi ja uudeksi viidenneksi jäseneksi otettiin Fred Cash (kuvassa toinen oikealta). Uuden kokoonpanon ABC-Paramountille levyttämästä debyytistä Gypsy Woman (1961) tuli For Your Precious Loveakin isompi r&b-hitti, mutta menestys näytti loppuvan siihen. Brooksin veljekset lähtivät kävelemään, Mayfield nousi yhtyeen kiistattomaksi pomoksi ja The Impressionsin klassinen trio-kokoonpano oli syntynyt.

Vuosina 1963-1970 The Impressions levytti lukuisia soul-klassikoita, mm. People Get Ready, We're A Winner sekä Amen. Trio tuli tunnetuksi myös Mayfieldin usein yhteiskunnallisesti tiedostavista (toki nykymittapuun mukaan maltillisista) teksteistä. Mustan amerikkalaisnuorison lisäksi The Impressions oli tärkeä esikuva myös jamaikalaisille rocksteady-bändeille, kuten Bob Marleyn The Wailers -yhtyeelle, joka teki trion kappaleista useita covereita.

Vuonna 1970 Curtis Mayfield erosi huipulla olleesta bändistään ja aloitti oman menestyksekkään soolouransa. The Impressions jatkoi levyttämistä Mayfieldin perustamalla Curtom-yhtiöllä, minkä hienostuneet julkaisut olivat 70-luvun alussa Chicagon (ja koko USA:n) tärkeimpiä soul-levyjä. Mayfieldin tilalle liittyi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi soul-harrastajien ainakin 90-luvulta lähtien suuresti arvostama Leroy Hutson.

Vaikka Mayfield tuotti ensimmäisen Hutsonin liidaaman The Impressions -albumin ja sävelsi suurimman osan levyn materiaalista (Hutson teki kaksi biisiä), levy ei menestynyt aikaisempien malliin. Seuraavan Preacher Man -albumin (1973) tuotti tuli Richard Tufo, mutta levy menestyi edeltäjäänsäkin huonommin. Hutson ei saanut albumille omia kappaleitaan, ja lähti yhtyeestä jatkaen kuitenkin Curtomilla sooloartistina.

Seuraavaksi The Impressionsiin pestattiin yhden sijasta kaksi uutta jäsentä. Vuosina 1974-1975 Ralph Johnsonin (kuvassa vasemmalla) ja Reggie Torianin (silmälasipäinen kuvassa oikealla) vahvistama nelikko onnistui nousemaan kolme kertaa r&b-listan top 3:een. Vuonna 1976 The Impressions katkaisi napanuoransa Mayfieldin ja Curtomin kanssa, ja teki sopimuksen Atlanticin soul-merkki Cotillionin kanssa. Ralph Johnson erosi bändistä ja hänen tilalleen otettiin Nate Evans.

Bändi julkaisi viimeisen uutta materiaalia sisältäneen studioalbuminsa vuonna 1981 (vanhan Mayfield-materiaalin uudelleenäänittämistä ja joululevyjä ei lasketa). Gooden ja Cash ovat jatkaneet toimintaa The Impressions -nimen alla vaihtelevalla miehityksellä 2000-luvulle asti. Vuonna 2008 kuvatussa kännykkänauhoiksessa Goodenin, Cashin ja Torianin trio esittää coverin Curtis-vainaan soolodebyytin (1970) kappaleesta Move On Up.

#131: Theme of Foxy Brown - Willie Hutch (1974)

Tykästyin 90-luvulla hip hop -sämplejä metsästäessäni vanhaan funkkiin ja souliin sekä leffaharrastuksen kautta blaxploitaatioon. Foxy Brownin tapauksessa en ole varma kumpi tuli ensin vastaan, muna vai kana, soundtrack vaiko Jack Hillin ohjaama leffa. Olin joka tapauksessa törmännyt aikaisemminkin sekä Willie Hutchin muihin levyihin että kovaksi keitetyn sankarittaren Pam Grierin elokuviin. Molempia suosittelen edelleen lämpimästi.

Kalifornialainen laulaja-lauluntekijä ja tuottaja Willie McKinley Hutchison kasvoi Teksasissa, missä liittyi teinipoikana The Ambassadors-nimiseen doo wop -yhtyeeseen. Muutettuaan takaisin Los Angelesiin Hutch sai kaksi kappalettaan psykedeelisen pop-yhtyeen The Fifth Dimensionin debyyttialbumille Up, Up And Away (1967).

Hutch ehti julkaista kaksi sooloalbumia RCA-merkille, ennenkuin kirjoitti sanat Motown-yhtiön Hal Davisin säveltämään The Jackson 5 -listaykköseen I'll Be There (1970). Hutch palkattiin Motownin leipiin biisintekijäksi ja tuottajaksi (mm. Michael Jacksonille ja Smokey Robinsonille) sekä myöhemmin sooloartistiksi.

Sooloartistina Marvin Gayeen ja Curtis Mayfieldiin verrattava Hutch ehti julkaista Motownilla kahdeksan sooloalbumia ennen siirtymistään tuottaja Norman Whitfieldin perustamalle Whitfield-merkille 70-luvun lopussa. Kaksi albumeista oli blaxploitaatio-soundtrackeja, joista ensimmäinen The Mack (1973) menestyi Hutchin levyistä parhaiten pop-listoilla.

80-luvulla Hutch levytti jälleen Motownille ja myöhemmin pienemmille yhtiöille. Hutch oli N.W.A:n suojattiyhtye Above The Lawin Cold 187um -rapperin eno. Vuonna 1994 Hutch muutti Teksasiin, missä eli mukavasti royalteillaan. Hutch kuoli kuusikymppisenä vuonna 2005, ja hänen viimeiseksi julkaisukseen jäi Sexalicious (2002).

Pam Grierin ura hiipui b-ryhmään vuosikausiksi, mutta vuonna 1996 hänellä oli merkittävä rooli Larry Cohenin blaxploitaatiotribuutissa Original Gangstas ja sivurooli Tim Burtonin scifi-parodiassa Mars Attacks. Seuraavana vuonna Grier teki täysmittaisen comebackin Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuvan pääosassa.

PS.

Phillippe Zdarin ja Boom Bassin ranskalainen house-duo Cassius sämpläsi Foxy Brownin teeman wah wah -kitarariffin kappaleelleen Foxxy (1999).

#132: Well, Did You Evah! - Deborah Harry & Iggy Pop (1990)

Broadway-musikaalisäveltäjä Cole Porterin kappaleista koottiin vuonna 1990 ensimmäinen AIDSia vastaan kampanjoivan Red Hot Organizationin hyväntekeväisyyslevy Red Hot + Blue. Albumi sai pop-medioissa valtavasti huomiota ja myi yli miljoona kappaletta.

Kokoelmalevyn paras esitys oli ja on mielestäni Porterin vuonna 1939 Du Barry Was A Lady -musikaaliin säveltämä Well, Did You Evah! Veteraanivokalistit Deborah Harry ja Iggy Pop ovat Chris Steinin äänittämällä ja Steve Lillywhiten tuottamalla raidalla ilmiliekeissä.

New wave -ikoni Harry on tehnyt laulajanuransa ohella paljon näyttelijäntyötä, mutta Popin taitoja on hyödynnetty leffoissa ja televisiossa harmittavan vähän. Alex Coxin ohjaamalla videolla nähdään Popilta todella ilmeikästä esiintymistä.

Molempien vokalistien sooloura oli 90-luvun alussa hyvässä vaiheessa. Pop oli juuri julkaissut USA:ssa parhaiten menestyneen albuminsa Brick By Brick (1990) ja esiintynyt John Moranin oopperassa The Manson Family.

Dueton sisältänyt Harryn uran kattava hittikooste The Complete Picture: The Very Best of Deborah Harry and Blondie (1991) nousi Britannian albumilistan kolmanneksi. Harry keikkaili ympäri maailmaa ja teki yleisöstään banaaneja myös kesän 1991 Ruisrockissa.

Well, Did You Evah! -sävelmän kuuluisin versio on 30- ja 40-lukujen supertähden Bing Crosbyn ja hänen seuraajansa Frank Sinatran esittämä. Esitys löytyy High Society -musikaalista (1956).



PS.

Robbie Williamsin Sinatralle ja Crosbylle uskollisen versioinnin (2001) lisäksi muutkin ovat pyrkineet jaolle. 80-luvun alussa suositun The Nolans -popyhtyeen nuorin jäsen ja tv:n vakiokasvo Coleen Nolan sekä paluun tehnyt entinen teini-idoli Jason Donovan valjastivat kappaleen Iceland -marketketjun mainokseen vuonna 2009.

#133: Idea - The Bee Gees (1968)

Ilta-Sanomat uutisoi eilen Robin Gibbin kuihtuneesta olemuksesta. Lööpit ja kuvat rapistuneista julkkiksista ovat laatulehtien vakiotavaraa, mutta Gibb ei ole ilmeisin valinta, sillä hänellä on oletetulle julkisuusarvolleen perusteluna yli 40 vuotta jatkunut musiikkiura.

Barry, Maurice ja Robin Gibbin The Bee Gees -yhtye muistetaan useimmiten Saturday Night Fever -soundtrackin falsettistemmalaulun kruunaamista discoklassikoista. Harvempi kuitenkaan tietää, että bändillä oli menestyksellinen menneisyys jo 60-luvulla.

Trio aloitti levyttämisen jo teini-ikäisinä Australiassa, minne Gibbin perhe oli muuttanut vuonna 1958 Manchesterista. Menestystä ei kuitenkaan herunut, ja veljekset muuttivat takaisin Britanniaan vuoden 1966 lopussa. Ironista kyllä, heidän viimeinen Australiassa levyttämänsä single Spicks And Specks nousi siellä hitiksi ja valittiin vuoden parhaaksi singleksi.

Poikien isä oli lähettänyt The Bee Geesin demon The Beatles -manageri Brian Epsteinille, joka antoi nauhan edelleen Robert Stigwoodille. Myöhemmin elokuvabisnekseen siirtyneestä Stigwoodista tuli The Bee Geesin pitkäaikainen manageri ja tuottaja, ja helmikuussa 1967 yhtye teki viisivuotisen sopimuksen Polydorin kanssa.

Ensimmäinen Stigwoodin tuottama New York Mining Disaster 1941 -single oli varustettu valkoisella etiketillä, missä luki ainoastaan kappaleen nimi. Radioasemien dj:t luulivat singleä uudeksi The Beatles -julkaisuksi, ja kappale pääsi heti voimasoittoon. Single nousi melkein top teniin sekä Britanniassa että USA:ssa, ja tie taivaisiin oli auki. Kuka tahansa yöradion kuuntelulle altistunut tunnistaa edelleen Massachusettsin (1967) ja I've Gotta Get a Message to Youn (1968) kaltaiset runsaan coveroinnin kohteeksi joutuneet hitit välittömästi.

Standardeiksi muodostuneiden balladien lisäksi The Bee Gees julkaisi 60-luvun lopun ja 70-luvun alun albumeilla ja sinkkujen b-puolilla myös paljon sähäkämpää ja kiinnostavampaa psykedeelistä barokkipoppia tai progevaikutteista materiaalia. Hanttikortiksi olen valinnut psykedeelisen videoesityksen bändin kolmannen Polydor-albumin nimikappaleesta Idea.



60-luvun lopussa The Bee Gees oli tosiaan viisihenkinen. Idea-biisillä loistanut australialainen soolokitaristi Vince Melouney vaikutti bändin kolmella ensimmäisellä brittialbumilla, ja perusti sen jälkeen lyhytikäisen Fanny Adams -yhtyeen.

Rumpali Colin Petersen oli soittanut jo Australiassa tehdyillä levytyksillä, ja jatkoi bändin tasavertaisena jäsenenä vielä vuonna 1970 julkaistun Cucumber Castle -albumin äänityksissä. Oman manageritoimiston Brian Epsteinin assistenttina toimineen vaimonsa kanssa perustanut Petersen ajautui ristiriitoihin Stigwoodin kanssa ja sai kenkää yhtyeestä. Hävittyään oikeustaistelunsa The Bee Gees -royalteista Petersen muutti takaisin Australiaan vuonna 1974.

70-luvun alusta lähtien Gibbin veljekset levyttivät USA:ssa ja vuosikymmenen puolivälissä he vaihtoivat tyylinsä menestyksellisesti soul-vaikutteiseen soft rockiin ja discoon, mistä heidät parhaiten tunnetaan. Kaikki The Bee Gees -miesten tuottama materiaali ennen 80-lukua on suositeltavaa, mutta kasari ei enää ollut miesten uralle suotuisa.

Maurice Gibb kuoli yllättäen sydänkohtaukseen vuonna 2003. Ottaen huomioon hänen kaksoisveljensä Robinin nykykunnon, on epätodennäköistä, että duo toteuttaisi aiemmin uumoiltua täysmittaista comebackia. Vuosi sitten Robin vahvisti Daily Mail -lehdelle antamassaan haastattelussa huhun, että Steven Spielberg oli tekemässä elokuvaa veljesten urasta. Marraskuussa 2009 Robin ja Barry esiintyivät brittiläisessä tanssiohjelmassa Strictly Come Dancing.

#134: Burn In Hell - Twisted Sister (1984)

Suosikkiohjaaja Tim Burtonin täyspitkä debyyttielokuva Pee-Wee's Big Adventure (1985) oli lasten tv-shown omituisen nimihahmon Pee-Wee Hermanin ympärille rakennettu surrealistinen ei-naurattava komedia. Kunnon lastenelokuvaan sisältyi myös kaikkien lasten suosikkiyhtyeen Twisted Sisterin cameo-rooli. Bändi esitti pätkän kilteille lapsille suunnatusta superraskaasta kappaleestaan Burn In Hell. Pala helvetissä kakara, pala!

Kitaristi John French Segall alias Johnny Heartbreaker (myöhemmin Jay Jay French) liittyi newjerseyläiseen Silver Star -yhtyeeseen joulukuussa 1972. Glam rockia soittanut Silver Star oli tässä vaiheessa jonkinlainen lähiön junttiversio New York Dollsista. Yhtye muutti nimensä Twisted Sisteriksi helmikuussa 1973.

Satojen (!) klubikeikkojen ja lukuisten miehistönvaihdosten jälkeen Frenchin entinen lukiokaveri Eddie "Fingers" Ojeda liittyi toiseksi kitaristiksi lokakuussa 1975. Kahden tasaveroisen kitaristin komppaus ja keskenään vuorottelevat soolot tuovat mieleen Judas Priest -yhtyeen, ja Priest-kitaristi Glenn Tiptonin tapaan Ojeda pukeutuu punamustiin asuihin.

Helmikuussa 1976 Danny Snider (myöhemmin Dee Snider) liittyi uudeksi laulusolistiksi. Sniderin korkeamman äänen ansiosta bändi kykeni soittamaan raskaampia Led Zeppelin-, Slade- ja Alice Cooper -tyylisiä kappaleita entisten David Bowie-, Rolling Stones- ja New York Dolls -covereiden sijaan. Vähitellen bändi alkoi soittaa pelkästään Sniderin omia biisejä.

Mark Glickman alias Mark "The Animal" Mendoza siirtyi Twisted Sisterin basistiksi The Dictators -bändistä vuonna 1978. Anthony Jude Peron liityttyä rumpaliksi vuoden 1982 alussa bändi muutti Britanniaan, missä se teki sopimuksen ensin Secret-punkmerkin ja tv-esiintymisen jälkeen ison Atlanticin kanssa.

Tässä vaiheessa bändillä oli leikkimielinen kisailu Britannian valloituksesta Hanoi Rocksin kanssa. Snider ilmoitti Suosikki-lehdessä syövänsä Hanoi Rocksin pikkupojat iltapalaksi. Näin ei kuitenkaan missään vaiheessa ehtinyt tapahtua.

Toisin kuin Hanoit, Twisted Sister löi maailmanlaajuisesti läpi. Kolmas albumi Stay Hungry (1984) myi kaksi miljoonaa kappaletta ja bändin groteskit videot pyörivät muutaman vuoden ajan MTV:n vakiomateriaalina. Mainstream-suosio oli kuitenkin katoavaista.

Tipper Goren vetämä rockin vastainen vanhempainkampanja johti oikeudenkäynteihin, missä myös Snider - Mr. Sister - istui vastaamassa julmista tekosistaan. Kielteinen julkisuus ja Be Chrool To Your Scuel -promovideon bannaaminen vaikuttivat haitallisesti Come Out And Play -albumin (1985) menekkiin. Seurannut kiertue oli lähes katastrofi ja Pero lähti bändistä. Yhtye teki vielä yhden popahtavan floppialbumin ja hajosi yli kymmeneksi vuodeksi.

Twisted Sister palasi esiintymisareenalle WTC-uhrien hyväksi tehtyyn hyväntekeväisyyskonserttiin marraskuussa 2001. Positiivinen vastaanotto innosti jatkamaan. Huippuvuosien kokoonpano palasi lavalle vuoden 2003 Sweden Rockissa, ja on siitä lähtien tehnyt keikkoja harvakseltaan. Kunnollista uutta studiomateriaalia bändi ei ole julkaissut, sillä Still Hungry -uusiojulkaisua (2004) ja bändin klassikoiden sovittamista joululevyksi (A Twisted Christmas, 2006) ei lasketa.

Minulla oli ilo todistaa siskosten keikkaa Helsingin jäähallissa marraskuussa 2007. Hämmästyttävintä oli huomata, ettei mikään ollut muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa Mendozan ulkonäköä lukuun ottamatta. Sniderin lauluääni oli vähän parantunut. Saman voi todeta näistä vuosina 1984 ja 2003 tallennetuista live-esityksistä.

#135: Goin' Up In Smoke - Eddie Kendricks (1976)

Tutustuin Goin' Up In Smoke -biisiin chicagolaisen house-trio Ten Cityn vuonna 1994 viimeiselle albumilleen That Was Ten, This Is Now tekemän alkuperäiselle uskollisen version kautta. Nykyään melko tuntemattomalta yhtyeeltä löytyy Youtubesta lähinnä vain crossover-menestys That's The Way Love Is:n (1989) aikaista materiaalia. Korkeasta falsetistaan tunnettu vokalisti Byron Stingily sai soolourallaan isoja klubihittejä 90-luvun lopulla.

Ex- The Temptations -solisti Eddie Kendricksistä tuli yksi soul-laulajasuosikeistani 90-luvun vinyylibuumin myötä. Miehen nimi oli tullut vastaan kirjaston ja Blues Newsin soul-historiikkeja selatessa, ja vaikka etsimiäni The Temptations -klassikoita oli liikkeellä niukasti, omistin yhtäkkiä Kendricksin Motown-soolotuotannon lähes kokonaan.

Käsittelin Kendricksin uraa ja ensimmäistä sooloalbumia All By Myself (1971) elokuisessa Levykeidas-blogissa. Kendricksin lavaesiintymisen voi bongata Hanttikortti #189:n videolta yhdessä The Temptationsin ison reunion-kokoonpanon ja Rick Jamesin kanssa.

Ei-itse-säveltävänä vokalistina Eddie Kendricks oli riippuvainen ulkopuolisen biisimateriaalin tasokkuudesta ja pätevistä tuottajista. Vuosina 1973-1976 mies oli hyvissä käsissä ja soolouransa huipulla. Motownin hovituottaja Frank Wilsonin USA:n pop-listan ykköseksi nousseesta protodiscohitistä Keep On Truckin':sta (1973) alkanut menestysputki USA:n r&b-singlelistalla jatkui vielä philly soul -tuottaja Norman Harrisin työstämän He's A Friend -albumin (1975) singlelohkaisujen ajan.

Marraskuussa 1976 julkaistu toinen Philadelphian Sigma Sound -studioilla äänitetty albumi Goin' Up In Smoke ja samanniminen keihäänkärki-single olivat ilmeisesti liian synkkiä. Kendricksin falsetti oli vielä kuosissa. Myöhemmin tupakka vei äänestä parhaan terän. Keuhkosyöpä riisti Kendricksin hengen 1992, mikä toi biisiin makaaberin lisämausteen.



Kunnianhimoinen yritys siirtää Curtis Mayfield -tyyppinen tiedostavuus tanssilattialle ei nostanut singleä USA:n discolistallakaan 11. sijaa korkeammalle. Albumilta ei lohkaistu enempää singlejä, ja Kendricks siirtyi Arista-yhtiölle.

Goin' Up In Smoken säveltäjä Allan Felder on säveltänyt lukemattomia philly soul -helmiä. Hänen nimensä löytyminen levyetiketistä on laadun tae. Samoin on tuottaja Norman Harrisin nimen tai kitaranmuotoisen The Harris Machine -logon laita. Vaikka Kendricksin kanssa ei enää menestystä irronnut, miehet testasivat tempparitaikaa heti uudestaan The Temptationsin Hear To Tempt You -LP:llä (1977).

Jokeri VI: Midnight City - M83 (2011)

Tutustuin ranskalaisen Anthony Gonzalesin Messier 83 -galaksin mukaan nimettyyn M83-yhtyeeseen Before The Dawn Heals Us -albumin (2005) kautta. Tuplavinyyli löytyi pilkkahintaan Notting Hill Gatella vierekkäin seisovien kuulujen divarien vinyylipuolelta - levyssä on siis Lontoon reissun tuomaa ekstrapatinaakin mukana.

Kolmen vuoden takainen Saturdays = Youth ei säväyttänyt vastaavalla tavalla, ja se jäi ohimeneväksi Spotify-tuttavuudeksi. Pari kuukautta sitten sain kuitenkin juuri ilmestyneen albumin promon, ja innostuin M83:sta uudestaan. Innostuin jopa siinä määrin, että hankin itselleni puuttuvat albumit Digital Shades Vol. 1 -instrumentaalilevyä (2007) lukuunottamatta.

M83:n maailmojasyleilevän mahtipontisessa tuotannossa on riittänyt sulattelemista. Gonzalesin Nicolas Fromageaun kanssa tekemät kaksi ensimmäistä albumia ovat hyvin linjassa myöhempien soololevyjen kanssa. Elokuvallisuus ja puhutut lyriikat ovat edelleen läsnä, ja musiikkityylikin on muuttunut yllättävän vähän kymmenessä vuodessa.

Vuosikymmenen puolivälissä kirskuneiden shoegaze-kitaroiden osuus on vähentynyt ja soundi on muuttunut muodikkaasti "nestemäisemmäksi". Varmaan teknologian kehityksen ansiosta sämplet kuulostavat entistä enemmän normi-instrumenteilta ja toisaalta normi-instrumentit ovat tulleet entistä vahvemmin mukaan (saksofonisoolo mainittu).

Nykyään Los Angelesissa majaileva Gonzales on ihastunut Kaliforniassa sijaitsevan Joshua Tree -kansallispuiston jylhiin maisemiin ja uudella tupla-albumillaan Hurry Up, We're Dreaming! länsirannikon isoon kasarirock-soundiin. Häntä on avustanut muun muassa Beckin kanssa työskennellyt tuottaja Justin Meidal-Johnsen.

Tarkoitukseni oli liittää M83-postaukseen ensi-ihastukseni Teen Angst (2005), mutta EMI oli poistanut biisin videon Youtubesta. Seuraava valintani kohdistui uuteen levyyn, mutta ennen eilistä ei biiseistä ollut saatavana promovideota. Nyt näyttää olevan kaikkialla blogosfäärissä - miksei siis myös hanttikorteissa?

Esimerkiksi Sebastian Tellierille ja Etienne De Crécylle videoita tehneet Fleur & Manu ovat ohjanneet loistavaan Midnight City -kappaleeseen scifi-videon telekineettisiä kykyjä omaavista mutanttilapsista. Yhdessä he pystyvät liikuttelemaan jopa planeettaamme.

Jokeri V: Werewolf (Loose in London) - Meco (1981)

Domenico "Meco" Monardo nousee puskista hanttikortin haltijaksi, kun Meco-kokoelmani pari päivää sitten kasvoi yllättäen peräti kolmella albumilla.

John Williamsin Star Wars Themen discoversiosta (1977) kuulu tuottaja levytti 70- ja 80-lukujen vaihteessa monta hittileffoihin perustunutta discoistettua soundtrack-albumia, mutta John Landisin ohjaaman ihmissusielokuvan tassunjäljissä kulkenut Impressions of An American Werewolf in London -LP oli toisenlainen kokeilu.

Discobuumi oli jo taittunut, ja Elmer Bernsteinin vain seitsemän minuuttia pitkän scoren lisäksi leffassa soivat vanhat kuuaiheiset pop-klassikot Creedence Clearwater Revivalin Bad Moon Rising, The Marcelsin Blue Moon ja Van Morrisonin Moondance. Mecon levy-yhtiö Casablanca ei hankkinut esitysten oikeuksia, vaan laittoi miehen levyttämään albumille erehdyttävästi alkuperäisiä versioita muistuttavat plagiaatit.

Elokuvasta löytyneen musiikin lisäksi biisintekijäpari Denny Randell ja Maury Yeston ovat tehneet albumille neljä originaalia biisiä. Randell oli jo tuolloin veteraani, kuulu sanoittaja Sandy Linzerin kanssa 60-luvulla The Four Seasons -yhtyeelle tehtailemistaan hiteistä. Yeston oli vasta uraansa aloitteleva Broadway-musikaalisäveltäjä.

Originaalikappaleista kaksi on retrohenkistä, edellämainittujen coverkappaleiden seuraan istuvaa biisiä, ja päätösbiisi musikaali-/kabaree-tyylinen Werewolf Serenade. Viidenneksi jokeriksi valitsemani albumin nimiraita Werewolf (Loose in London) on rock-oopperat sekä Queenin ja Jim Steinmanin tuotannot mieleentuova ison orkesterin esittämä mahtipontinen hard rock -biisi. Albumin Monardon kanssa tuottanut Lance Quinn soittaa räjähtävän kitarasoolon.

Leffa teki minuun teininä valtavan vaikutuksen, mutta sinfonista ja teatraalista hanttikortti-biisiä en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Levyn singleksi lohkaistiin lammasmaisesti Blue Moon -cover ja Randellin ja Yeastonin doowop-pastissi You Gotta Hurt Me. Albumi floppasi, ja Meco siirtyi Arista-yhtiölle. Meidän kuuhullujen iloksi liitän loppuun vielä elokuvan pelottavan päätöskohtauksen!

#136: Born With A Tail - Supersuckers (1995)

Supersuckersin kolmannelta albumilta The Sacrilicious Sounds of The Supersuckers lohkaistu single Born With A Tail sai kyytipojakseen komean Rocky Schenckin ohjaaman promovideon. Loppumetreillä keikistelevä punainen piru on itse 70- ja 80-lukujen kalkkunaleffojen kuningatar Linda Blair.

Videolla bassonsoiton mallia näyttävä Edward Carlyle Daly III alias Eddie Spaghetti, kitaristit Dan "Thunder" Bolton sekä Rontrose Heathman, rumpali Dan Seigal alias Dancing Eagle ja laulaja Eric Martin perustivat The Black Supersuckers -bändin Arizonan Tucsonissa vuonna 1988. Lukion jälkeen punaniskapojat muuttivat vaihtoehtorockin mekkaan Seattleen. Kohta Martin läksi, yhtyeen nimi lyhennettiin, ja Spaghetti otti myös vokaalit kontolleen.

Supersuckers julkaisi aluksi tukun singlejä, minkä jälkeen se teki sopimuksen legendaarisen Sub Pop -levy-yhtiön kanssa. Kaksi ensimmäistä Sub Pop -LP:tä ja varhaisemmista singleistä koottu kokoelma sementoivat bändin maineen punkin, hard- ja southern rockin sekä countryn rouheana yhdistäjänä. Bändin vaikutusta punkin ja (skandinaavisen) action rockin myöhempään sointiin ja kuvastoon (= seksi, viina, huumeet, kuolema, saatana ja cowboy-hatut) ei voi liioitella.

Neljännen Sub Pop -albuminsa jälkeen bändi oli valmis lunastamaan "the greatest rock n' roll band in the world" -sloganinsa sisältämän lupauksen. Bändi teki sopimuksen Interscope -yhtiön kanssa. Epäonnisessa korporaatiomullistuksessa Supersuckers kuitenkin tipautettiin pois julkaisukuvioista ja valmis albumi jouduttiin äänittämään uusiksi pikkuyhtiölle.

Vuodesta 2001 lähtien Supersuckers on levyttänyt omalle Mid-Fi -merkilleen ja julkaissut ison osan äänitteistään vain faniklubinsa kautta. Viimeinen havaintoni yhtyeestä on kolmen vuoden takainen seestynyt ja kesyyntynyt Get It Together -albumi. Syyskuun alussa Spaghettin ja Boltonin liidaama tämänhetkinen kokoonpano aloitti massiivisen USA:n kiertueen, mille on buukattu keikkoja lähes joka päivälle aina helmikuun 2012 loppuun asti.

Huumeongelman kanssa kamppaillut Heathman lähti yhtyeestä vuosiksi 1995-1996, eikä näy promovideolla, jossa esiintyy hänen tilalleen pestattu The Didjits -pomo Rick Sims. Oheisella tv-livenäytteellä Heathman on mukana.

#137: It's A Shame - Spinners (1970)

Hyvä soulbiisi voi kertoa sydänsuruista ja samalla parantaa niistä. Spinners-yhtyeen It's A Shame on sellainen biisi.

Vuonna 1954 Detroitin lähellä perustettu lauluyhtye The Domingoes muutti nimensä Spinnersiksi aloittaessaan levytysuransa Harvey Fuquan Tri-Phi-merkillä vuonna 1961. Tuolloin kokoonpanoon kuuluivat perustajajäsenet Billy Henderson, Henry Fambrough, Pervis Jackson sekä myöhemmin mukaan liittyneet Bobbie Smith ja George Dixon. Vuonna 1963 Edgar "Chico" Edwards tuli Dixonin tilalle päävokalistiksi ja Tri-Phi myytiin artisteineen Motownille.

G.C. Cameron korvasi Edwardsin päävokalistina yhtyeen ensimmäisen LP:n jälkeen vuonna 1967. Vuonna 1970 Spinnersin jäsenet työskentelivät Motownin menestysartistien roudareina ja juoksupoikina. Asiaan tuli muutos, kun yhtiön teinitähti Stevie Wonder halusi näyttää kykynsä biisintekijänä.

Wonderin, Lee Garrettin ja Syreeta Wrightin kirjoittama It's A Shame päätti Spinnersin lähes viisi vuotta kestäneen kuivan kauden. Sama tiimi oli kirjoittanut myös vain viikkoa aikaisemmin ilmestyneen Wonderin ykköshitin Signed, Sealed and Delivered.

It's A Shame nousi USA:n R&B-listan neljänneksi ja pop-listan neljänneksitoista. Kappale oli singlelistan kahdennellakymmenennellä sijalla myös yhtyeen ensimmäinen hitti Britanniassa. Siellä yhtyettä kutsuttiin aluksi nimellä Motown Spinners ja sitten Detroit Spinners erotukseksi samannimisestä Liverpoolissa vuonna 1958 perustetusta folk-yhtyeestä.

Toisen albuminsa 2nd Time Around (1970) jälkeen Spinners päätti Aretha Franklinin suosituksesta siirtyä Atlantic-yhtiön leipiin. Kokoonpano nousi mustan musiikin kärkinimeksi tuottajasäveltäjä Thom Bellin mestaroimalla philly soulilla.

G.C. Cameron halusi jäädä Motownille, joten hänen serkkunsa Philippe Wynné liittyi hänen tilalleen päävokalistiksi. Wynné ja falsettiosuudet laulava Fambrough esiintyvät edukseen seuraavassa Soul! -ohjelmaan tehdyssä taltioinnissa vuodelta 1973.



Spinnersin suurimmat menestysvuodet päättyivät Wynnén eroon vuonna 1977. Michael Zager tuotti yhtyeelle vielä pari isoa discohittiä vuonna 1980. P-funk -yhteisöön liittynyt Wynné sai neljä vuotta myöhemmin sydänkohtauksen keikalla ja menehtyi. Spinnersin viimeinen listamerkintä on I'll Be Around -hitin uusintaversio vuodelta 1995 Rappin' 4-Tay -nimisen MC:n kera. Elossaolevat jäsenet Fambrough ja Smith jatkavat edelleen keikkailua uusien naamojen kanssa.

PS.

Spinnersin hanttikorttikappaleen tunnetuin cover lienee Monie Loven rapversio It's A Shame (My Sister) vuodelta 1990. Version ovat tuottaneet The Beat- ja Fine Young Cannibals -yhtyeissä soittaneet kitaristi Andy Cox ja basisti David Steele, jotka myös soittavat biisillä. Levykanteen on merkitty vierailevaksi kitaristiksi Wynnén p-funk -kamu Bootsy Collins.

#138: Something In My House - Dead Or Alive (1986)

Dead Or Aliven Mad, Bad and Dangerous To Know -LP näyttää kansiensa perusteella goottibändin levyltä, mutta sisältää parasta discomusiikkia, mitä klubeilla ennen acid housen läpimurtoa saattoi kuulla. Albumin toinen singlelohkaisu Something In My House oli tammikuussa 1987 viimeinen iso Dead Or Alive -hitti ja lukemattomien etkojen piristysruiske vieruskaverinsa Def Leppardin Hysterian ohella.

Vokalisti Pete Burns perusti Dead Or Alive -yhtyeen vuonna 1980. Aiemmin samana vuonna Nightmares in Wax -nimellä singlen julkaisseen vaihtelevajäsenisen kokoonpanon juuret olivat Liverpoolin 70-luvun lopun vireässä post punk -skenessä. Burnsin ensimmäinen bändi oli vuonna 1978 lyhyen aikaa toiminut The Mystery Girls yhdessä Julian Copen (The Teardrop Explodes) ja Pete Wylien (Wah!) kanssa.

Epic kiinnitti Dead Or Aliven vuonna 1983. Yhtyeessä tuolloin vaikuttanut kitaristi Wayne Hussey erosi discoon matkalla olleesta bändistä juuri ennen debyyttialbumi Sophisticated Boom Boomin (1984) ilmestymistä ja liittyi The Sisters Of Mercyn jäseneksi.

Husseyn lähdön jälkeen jäljelle jäänyt nelikko Burns, basisti Mike Percy, rumpali Steve Coy ja kosketinsoittaja Timothy Lever antautuivat täysin Sylvesterin ja Patrick Cowleyn All I Need -LP:n (1982), New Orderin Blue Mondayn (1983) sekä Divinen The Story So Far -kokoelman (1984) hittibiisien inspiroiman hi-NRG:n pauloihin.

Dead Or Aliven kaksi seuraavaa albumia tuotti 80-luvun lopun menestyksekkäin tuotantotiimi Stock Aitken Waterman. Vaiherikkaan uran musiikkibisneksessä läpikäynyt DJ ja tuottaja Pete Waterman perusti vuonna 1984 PWL-tuotantoyhtiön ja pyysi mukaan tapaamiaan Matt Aitkenia ja Mike Stockia.

Trion ensimmäiset kokeilut hi-NRG:n parissa menestyivät heti. Kesällä 1984 Divine julkaisi ikiklassikoksi muodostuneen You Think You're A Man -pikkuhittinsä ja homoikoni Hazell Dean brittilistan neloseksi kivunneen Whatever I Do (Wherever I Go):n. Dead Or Aliven You Spin Me Round (Like A Record) nousi maaliskuussa 1985 brittilistan ykköseksi ja USA:n listalla yhdenneksitoista. Tie taivaisiin oli auki.

Dead Or Aliven yhteistyö SAW-tiimin kanssa loppui vuonna 1988, kun SAW keskittyi itse luomiensa mainstream-artistien kaitsemiseen. DOA:n menestyskappaleiden biisintekijäpari Lever ja Percy erosi yhtyeestä 1989, minkä jälkeen miehet ovat SAW:n esikuvan mukaan räätälöineet hittejä mm. S Club 7:lle.

Burns ja Coy pitivät Dead Or Aliven lippua korkealla vuoteen 2000 saakka, mistä pitäen Burns on keskittynyt kasvojensa muokkaukseen. Burnsin Celebrity Big Brother -ohjelmassa herättämän huomion ansiosta You Spin Me Round (Like A Record) -singlen uusintajulkaisu kipusi helmikuussa 2006 brittilistan viidenneksi.

Dead Or Alivesta tuli erityisen suosittu Japanissa, ja yhtyeen on väitetty vaikuttaneen paljon sikäläisen visual kei -genren syntymiseen. Tokion ja Osakan keikoista koostettu playback-live on julkaistu VHS:llä vuonna 1988 ja Evolution-DVD:llä 2003.

#139: Good Love Can Never Die - Alvin Stardust (1974)

Shane Fenton & The Fentonesin alkuperäisen Shane Fentonin (Johnny Theakston) yllättäen kuoltua bändin roudari Bernard Jewry pestattiin uudeksi Shane Fentoniksi tv-esiintymistä varten. Samalla viikolla solmittiin levytyssopimus Parlophonen kanssa, mitä seurasi tukku 60-luvun alussa Britannian top 40 -listalle nousseita singlejä. Beat-boomin myötä Jewry kuitenkin katosi parrasvaloista lähes kymmeneksi vuodeksi.

Vuonna 1973 uunituoreen Magnet-levymerkin tuottajasäveltäjä Peter Shelley tarvitsi laulajan ensimmäiselle julkaisulleen My Coo Ca Choo. Zappo-nimellä glam rock -markkinoita itsekin testannut Kimin isä Marty Wilde kieltäytyi tällä kertaa kunniasta.

Shane Fenton Rock'n'Roll Trio -nimellä jälleen vuodesta 1970 keikkailleesta ja vuonna 1972 Jo Jo Ellis -nimellä levyttäneestäkin Jewrystä leivottiin nyt vaarallisen näköinen glam rock -supertähti, Gene Vincentin ja Marc Bolanin karismaattinen risteytymä Alvin Stardust.

Stardustin levyillä soitti brittiläisen sessiomuusikoiden kerma kitaristi Big Jim Sullivanista The Shadows -rumpali Brian Bennettiin. Varsinainen menestysvuosi oli 1974, jolloin Jealous Mind nousi brittilistan ykköseksi.

Viimeinen Peter Shelleyn vuoden 1974 lopussa tuottama Stardust-single Good Love Can Never Die jäi helmikuussa 1975 nippa nappa Britannian top 10:n ulkopuolelle. Se oli ensimmäinen omalla mankalla radiosta äänittämäni Stardust-biisi, ja Suomen singlelistan kahdeksannella sijalla meillä korkeimmalle kivunnut Stardust-single. Supersonic-ohjelmasta napatulla videoesityksellä nähdään Alvinin taitavan mikkitelineen käsittelyn lisäksi myös taustabändi Alvin's Heartbeats.

Kuuden vuoden tauon jälkeen Alvin Stardust palasi brittilistakärkeen 80-luvun alussa vaarattomana koko perheen Shakin' Stevens -ja Cliff Richard -henkisenä rock'n'roll -viihdyttäjänä. 2000-luvulla Jewry on keikkaillut myös Shane Fenton -nimellä.

Shane Fenton & The Fentonesin Somebody Else on peräisin Don Sharpin ohjaamasta, vuonna 1963 ensi-iltansa saaneesta musiikkielokuvasta It's All Happening (USA:ssa nimellä The Dream Maker, Suomessa Svengi-jengi). Fenton vieraili lisäksi elokuvassa Play It Cool (1962), ja julkaisi kaksi flopannutta soolosingleä.

#140: Mindless Boogie - Hot Chocolate (1979)

Kevyttä, pehmeää, svengaavaa ja tyylikästä disco-boogieta 70-luvulla ja 80-luvun alussa tehtaillut brittiläinen Hot Chocolate muistetaan parhaiten lukemattomiin elokuviin ja mainoksiin päätyneestä hitistään You Sexy Thing (1975). Uudestaan myös 80- ja 90-luvuilla listakärkeen noussut kappale on nostanut listoille lukuisia yhtyeen greatest hits- ja best of -kokoelmia, joista kaikille ei suinkaan sisälly hanttikortiksi valitsemani Mindless Boogie.

Hot Chocolate ei tosiaankaan ollut mikään yhden hitin ihme. Nopean laskutoimituksen jälkeen yhtyeeltä löytyi Britanniassa uusintajulkaisut poissulkien kaksikymmentäviisi top 40 -singlehittiä. Mindless Boogie -single nousi vain 46. listasijalle, joten sitä ei löydy uudemmilta kokoelmalevyiltä. Biisi sisältyy alla olevalla Youtube-pätkällä näkyvän Going Through the Motions -LP:n (1979) lisäksi kyllä 70-luvun hitit koostaneelle 20 Hottest Hits -LP:lle (1979).

Trinidadilaissyntyisen basisti Tony Wilsonin ja jamaikalaissyntyisen laulaja Errol Brownin perustama The Hot Chocolate Band aloitti uransa demoamalla reggae-coverin Plastic Ono Bandin Give Peace A Chance -kappaleesta. John Lennon piti versiosta ja kiinnitti yhtyeen Apple-merkille.

Applen tarina oli kuitenkin jo ehtoopuolella ja vuonna 1970 nimensä lyhentänyt bändi siirtyi mm. Herman's Hermitsin ja Lulun tuottaja Mickie Mostin uudelle RAK-levymerkille. Seuranneiden viidentoista vuoden ajan yhtye sai joka vuosi ainakin yhden listamerkinnän Britanniassa.

Hot Chocolaten ensimmäinen varsinainen discohitti oli Disco Queen (1974), ja seuraavan kymmenen vuoden aikana bändin musiikki kiinnittyi ikiajoiksi brittiläisten klubikävijöiden selkäytimeen. Samettiääninen Errol Brown lähti soolouralle vuonna 1985. CCS-orkesterin John Cameronin sovittaman Mindless Boogien kupliva synatausta kiehtoi minua jo peruskoulussa. Kiehtoo edelleen. Mieletön boogie!

#141: Beethoven (I Love to Listen To) - Eurythmics (1987)

Minulla on ollut pari kertaa elämässäni vaihe, milloin olen yrittänyt perehtyä klassiseen musiikkiin. Klassista musiikkiahan on sävelletty vain rajallinen määrä, joten genren voi hallita. Uskon niin.

Aluksi äänitin c-kaseteille radion soittamia sinfonioita ja oopperoita. Niitä tuli viikoittain niin tolkuttomasti, että taskurahani eivät riittäneet tyhjien kasettien ostamiseen eikä aika äänitettyjen kasettien kuuntelemiseen. Koska jo vietin radion (paljon paljon niukemman) pop-tarjonnan johdosta suurimman osan liikenevästä vapaa-ajastani kasettimankan rec-näppäimen tuntumassa, ajan- ja rahankäyttöä oli pakko priorisoida ja äänittää klassisten kasettien päälle poppia. Se oli järkevää.

Seuraavan kerran perehdyin klassiseen musiikkiin opiskellessani taidekoulussa. Koska tavaratalot dumppasivat itäeurooppalaisten orkesterien äänityksiä kuuluisien säveltäjien mestariteoksista, ostin kasoittain halpoja sinfonioita ja oopperoita, kunnes hyllyihini ei enää mahtunut enempää cd-levyjä. Levyjen kuunteluun ei kuitenkaan ollut riittävästi aikaa, ja hyllyihin oli saatava tilaa vinyylilevyille, jotka olivat uudestaan löytäneet tiensä kauppoihin. Hyllyt oli raivattava klassisesta musiikista, että niihin mahtui enemmän poppia. Se oli järkevää.

Jos minulta noin vain lonkalta kysyttäisiin suosikkiartistejani, saattaa olla, etten mainitsisi Eurythmicsia 201:n ensimmäisen joukossa. Se on liian suosittu ja Radio Novan taajaan soittama nimi, enkä halua vaikuttaa juntilta. Teitä Hanttikorttien lukijoita minun on kuitenkaan enää turha yrittää hämätä. Te tiedätte, että minulla on sekä juntti että homo musiikkimaku, ja Eurythmics tyydyttää molempia tarpeitani.

Eurythmics-pari David Allan Stewart ja Annie Lennox tapasivat 70-luvun puolivälissä ja aloittivat musiikillisromanttisen suhteensa ensin punkbändi The Catchissa ja sitten Blondie-tyyppisessä new wave -orkesteri The Touristsissa. Eurythmicsissa romanttinen puoli päätettiin feidata, mutta pariskunnan suhde jatkui ammatillisena kymmenisen vuotta.

Duo oli suosionsa huipulla vuosina 1985-1986 tekemillään R&B-sävytteisillä poprock-hiteillä ja -albumeilla, joihin Stewart oli päävastuullinen. Vuoden 1987 Savage-albumia pidetään enemmän Lennoxin levynä. Musiikillisesti duo palasi aiempien vuosiensa pelkistettyyn synapop-soundiin, ja ainoa Stewartin ja Lennoxin ohella albumilla esiintyvä muusikko oli rumpali Olle Romo, joka myös ohjelmoi levyllä käytettyä NED Synclavier -sämpleriä.

Kappaleista julkaistiin Sophie Mullerin ohjaama VHS-albumi, missä filmaattinen Lennox näytteli identiteettikriisistä kärsivää roolihahmoa. Savagen kanteenkin kuvatun vampin syntytarina esitetään ensimmäisen singlen Beethoven (I Love to Listen To) promovideolla.

Vuonna 1999 tekemänsä comebackin jälkeen duo on julkaissut yhden uuden studioalbumin, kaksi uutta biisiä sisältäneen kokoelmalevyn ja remasteroidut deluxe-versiot aikaisemmista albumeista. Lennox on jatkanut ohessa soolouraansa. Kaksi vuotta sitten ilmestyneelle The Annie Lennox Collection -kokoelmalle sisältyi myös Ash-cover Shining Light. Videolla vilahtelee tutunnäköisiä soittajia.



Lennox on ilmoittanut, ettei Eurythmicsin jatkaminen ole enää todennäköistä. Stewart hengailee sivutoimiselta vaikuttavan soolouransa lisäksi mukana lukuisissa projekteissa, muun muassa Mick Jaggerin, Joss Stonen, Bobin pojan Damian Marleyn ja A.R. Rahmanin kanssa perustamassaan SuperHeavy-superbändissä.